ELÄMÄNTAPAKÄSITYÖLÄINEN

Tuija-Noora Autto suosittelee kaikille nahkatöistä kiinnostuneille luettavaksi Hanna Noren kirjaa Metsän unohdetut aarteet: Nahan jäljillä

Facebook-sivullaan Tuija-Noora Autto luonnehtii itseään 'elämäntapakäsityöläiseksi Raattamasta'.
– Kai minä olen kasvanut tähän hommaan, koska olen porojen seassa aina pyörinyt. Kun yläasteella piti kertoa opinto-ohjaajalle tulevaisuudensuunnitelmista, sanoin haluavani semmoiseen kouluun, jossa neulotaan nutukkaita, Autto sanoo.

--- Teksti: Timo Rehtonen. Kuva: Tuija-Noora Autto  ---

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 3/2021.

Saamelaisalueen koulutuskeskuksen artesaanilinjan jälkeen Autto lähti opiskelemaan Turun ammattikorkeakouluun, josta hän valmistui vaatetusalan muotoilijaksi vuonna 2005. Paluu Raattamaan ei tarkoittanut heti täysipäiväistä käsityöläisyyttä, mutta pikkuhiljaa elämäntapa-ammatti alkoi päästä esille. Tänä päivänä Autto on käsityöopettajana Kittilän kansalaisopistossa, minkä lisäksi hän valmistaa tilauskäsitöitä kevytyrittäjänä.

Kaikilla tuotteilla täytyy olla käyttötarkoituksensa

Etsiessään itselleen sopivaa opinahjoa Autto kävi tutustumassa Lapin yliopiston oppilastyönäyttelyyn. Siellä hän näki muun muassa kengän, jota ei ollut mahdollista laittaa jalkaan ja laukun, jota ei voinut avata. Työt eivät puhutelleet häntä.
– Päätin hakea opiskelemaan sellaiseen paikkaan, jossa tehdään käyttöesineitä. Vaikka käsityöt voivat olla kauniita ja koristeellisia, niillä täytyy olla käyttötarkoituksena. En halua tehdä niitä pelkästään tekemisen ilosta.

Kuudentoista käsitöiden opetusvuoden aikana kansalaisopiston oppilasmäärät ovat vaihdelleet. Aikaisemmin Autton oppilaina on ollut paljon muun muassa Levin alueen sesonkityöläisiä, mutta viime vuosina heidän lukumääränsä on vähentynyt, koska monelle on epäselvää, millaisia käsitöitä voi tehdä loukkaamatta saamelaista käsityökulttuuria.
– Tästä asiasta minulta on kysytty paljon. Olen sanonut, että on mahdollista tehdä käsitöitä, jotka eivät liity saamelaisiin juhla-asuihin. Ajatellaan esimerkiksi luuhkaa. Ei ole pakko tehdä vaikkapa Enontekiön luuhkaa, joka on määrätynlainen, vaan voi suunnitella omista lähtökohdista omannäköisensä käyttö- tai juhlavaatteen.

Käsityöläisen moninainen arki

Tuija-Noora Autto on opettanut oppilaitaan koronan aikana pääasiassa etänä. Tämä on normaalia opetusta töisevämpää, koska tällöin hänen täytyy kuvata käsitöiden eri työvaiheet videolle. Koulutuksissa on käyty läpi muun muassa luuhkanompelua, sisnantekoa sekä koipinahkojen nylkyä ja muokkausta. Opetussuunnitelma on sisältänyt myös karvalakkikursseja ja parkitsemisen opetusta.
– Etäkurssi sisältää tiukkaa perustietoa, jonka pohjalta opiskelijat voivat soveltaa oppeja omiin töihinsä. Neuvon sitten jokaista erikseen yksityiskohdissa, Autto kertoo ja toteaa, että on ollut hauska huomata, kuinka kullakin oppilaalla on oma kädenjälkensä.
– Usein tunnistan käsityön ulkoasusta samalla myös sen tekijän.

Yritystoiminnassaan Autto saa käyttää kädentaitojaan monella tavalla. Nahka, turkis sekä verka ja sarka ovat yleisimpiä hänen käyttämiään materiaaleja.
– Yleensä valmistan tilaustöitä; tänä vuonna on tilattu ihmeen paljon karvalakkeja. Luuhkia on nyt tullut tehtyä aiempaa vähemmän, koska tarvittavia materiaaleja on ollut heikosti saatavilla. Sohvanpäälliset huolsin justiin ja välillä pitää korjailla kelkanpenkkejäkin. Kaikenlaista tilataan, ja kun olen huono sanomaan ei, niin sillä minulla noita rästilistoja kertyy, Autto naurahtaa.

Kaikki taljat hyötykäyttöön – ei tunkiolle!

Tuija-Noora Autto ilmakuivaa taljat varastossa, minkä jälkeen ne menevät jossakin vaiheessa hyötykäyttöön.
– Niille löytyy käyttöä pikkuhiljaa. Vastikään veljeni muokkautti yhden taljasatsin koristetaljoiksi, joita on hiljakseen myyty sinne tänne. Meillä on myös läjä suolataljoja, jotka aion muokkauttaa nappanahaksi, jolloin on sitten mistä ommella. Sisnanahan saan muokattua itse, mutta myyntituotteissani käytän sitä aika vähän.

Taljojen laittamista jätteeksi Autto kauhistelee.
– Toivottavasti kukaan ei oikeasti hävitä taljoja, kun ei saa niitä heti kaupaksi. Nehän voi kuivattaa, ja kyllä aika tavaran kaupitsee. Me olemme myyneet taljoja yksittäisille asiakkaille suoraan ja somen kautta. Jos ei muuta, niin karvattomiksi nivotettuna taljat voi vaikka paloitella ja kuivata esimerkiksi koiran puruleluiksi.

Eri taljan osilla, kuten kallonahalla ja koivilla on käyttöä käsityöläisten keskuudessa.
– Itsestänikin olisi mukava ostaa parina samanväriset ja -kokoiset kallonahat, joista voisi valmistaa kengät. Keväällä kuolleitten pikkuvasojen nahat ovat puolestaan kaunista käsityömateriaalia. Ostan itsekin niitä, vaikka olenkin aika omavarainen materiaalin suhteen.

Jotta koipia voidaan käyttää käsitöissä, ne tulee nylkeä tietyllä tavalla.
– Nylkeminen pitää silloin toteuttaa käsityöntekijän näkökulmasta, siis eri tavalla kuin teurastamolla yleensä nyljetään.

Autto on pohtinut, mitä voisi tehdä nahan valmistuksessa ylijäävälle karvalle. Pehmeää karvaa voisi käyttää esimerkiksi peittojen ja tyynyjen täytteenä, mutta ongelmana on, että nivotetusta nahasta poistettu karva haisee erittäin pahalle. Tämä johtuu siitä, että karva poistetaan mätänemisprosessin avulla.
– Karva pitäisi jotenkin käsitellä tai pestä hajuttomaksi. Olisikin tärkeää selvittää, miten myös karva voitaisiin hyödyntää kustannustehokkaasti.

LYHYESTI TALJOISTA JA NAHOISTA

• Taljan kuivatus voidaan tehdä ennen nivotusta. 
• Nivotus: juuri teurastettu talja tai kuivattu talja nivotetaan vedessä tai lumen alla. Sen jälkeen karva poistetaan. Karva haisee, koska karvatupessa tapahtuu mätänemisprosessi. 
• Vuota: nivotuksen jälkeen talja on vuota. Se huuhdellaan ja kuivataan. 
• Parkitseminen: Parkituksen tarkoituksena on tehdä nahasta hyvin muokkautuvaa, kestävää ja kauniin väristä. 
• Koivu- ja pajuparkkia keitetään suuressa padassa. 
• Jäähtynyt vesi siirretään isoon puu- tai muoviastiaan, johon nahat laitetaan. Nahkojen väliin laitetaan parkkiainetta (myös kuoria, ei pelkkää nestettä), ja astiaan kaadetaan tummanruskeaa parkkivettä niin paljon että nahat peittyvät kokonaan. Nahkoja käännellään parkkivedessä tasaisen värin saamiseksi. 

Lähde: Poron jäljillä – Pohjoisen käsityöläisiä -internetsivu

Tuija-Noora Autton lisäykset

- En jätä parkkia nahkojen likoveteen, vaan nostan parkkiaineet pois kun saan parkin keitettyä. Keitän samoja pajunippuja yleensä useamman kerran niin että laitan ne uuteen veteen kiehumaan.

- Sisnan teon tärkein vaihe on pehmitys. Jos siinä oikoo mutkia, niin hyvinkin parkitusta sisnasta tulee koppuraa.

TALJAN ILMAKUIVAAMISESTA

Tuija-Noora Autto:
- Nylyn jälkeen pitää huolehtia, että nahka on siisti. Kaikki paksut kalvot, lihat ja pinta on otettava pois, jos nylkiessä ei ole ihan onnistunut. Kaikki ylimääräinen hidastaa kuivumista. Saparo on avattava ja koko talja heti levitettävä jäähtymään. Jos talja on kovin verinen tai likainen, kannattaa karva pestä lumihangessa tai kylmällä vedellä. Ei kukaan osta taljaa, joka on ravan peitossa. Korvat poistan yleensä vasta siinä vaiheessa, kun se menee asiakkaalle tai alan sitä nivottamaan (tietääpä silloin, kenen talja on).

- Paras kuivatalja tulee minusta seinään naulaamalla, koska silloin talja kuivuu suoraksi (tästä tulee yleensä myös tosi hyvä sisna). Ja jos taljaan on jotain roippeita jäänyt, niin pikkulinnuthan ne syö.

- Jos kuivaa ululla varastossa (nahkapuoli ylös), paikan pitää olla ilmava. Nahkoja voi vaikka joskus vähän käännellä kuivumisen aikana, ettei taljaan jää laskoksia (ne kohdat voivat pilaantua). Kun talja on kuiva, se otetaan alas ja ripustetaan niskapäästä roikkumaan nipuissa. Silloin säästyy varastotilaa, eikä taljaan pääse tulemaan karvavikoja ulun kohdalta. Meillä ilmavassa varastossa tuuli heilutti taljoja sen verran ulun päällä, että karvoja katkeili pitempään säilyttäessä. Tuhoeläinten ei saisi päästä taljoihin käsiksi, esimerkiksi myyrät repivät karvoja. Ja jos lintu ulostaa nahan päälle, niin siitä kohdasta voi lähteä karva.” (ulku=kannatinpuu)