 |
| Ahman jäljet. Kuva: Vilma Sanaksenaho. |
Pedot, pääasiassa ahmat, ovat puolittaneet Nils-Matti Vasaran porokarjan kymmenen viime vuoden aikana. Hän ei ymmärrä, miksi päättäjät, virkamiehet ja luonnonsuojelijat haluavat suojella petoja, jotka aiheuttavat poronhoidolle vahinkoja vuosi vuodelta enemmän.
--- Teksti: Timo Rehtonen ---
Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 2/2024.
Liika on liikaa, Nils-Matti Vasara sanoo. Toteamus liittyy sekä petojen määrään että vuosittain kasvavaan vasahävikkiin. Se liittyy myös näistä seuraaviin huoliin omasta toimeentulosta ja koko elinkeinon tulevaisuudesta.
Toistakymmentä vuotta sitten Vasara myi teuraaksi satoja raavaita ja vasojaa, minkä jälkeen poroja jäi myytäväksi seuraavanakin vuonna. Tänä keväänä hän pystyi myymään kymmenessä vuodessa puolittuneesta porokarjastaan enää vain noin 300 vasaa. Myytävien vasojen määrä on pudonnut merkittävästi ja raavaiden myyminen ei tule enää kyseeseen.
– Myyntiporot eli vasat katoavat petojen suihin, minkä vuoksi ei ole enää mahdollista myydä yhtään naarasvasikkaa. Norjasta on jo nähty esimerkkejä vastaavanlaisesta tilanteesta, jonka seurauksena useat poronhoitajat ovat lopettaneet karjansa kokonaan ja siirtyneet muihin hommiin, sanoo Vasara, joka ei kuitenkaan aio olla Käsivarren paliskunnassa se, joka petojen takia lopettaa poronhoidon. Poromies 12. polvessa aikoo taistella nykyistä petopolitiikkaa vastaan keinolla millä hyvänsä.
– Haluan tuoda tämän vääristyneen tilanteen julkisuuteen ja olen valmis kohtaamaan nykyisestä petopolitiikasta vastaavia poliitikkoja ja virkamiehiä saman pöydän äärellä keskustellakseni asiasta heidän kanssaan. Peli on nyt aloitettu ja sitä pelataan tarvittaessa kovinkin panoksin, katsotaan kenellä kantti kestää.
Turistit ottavat kuvia ahmoista
Vasara, 58, muistelee, että 1980-luvun puolivälissä ahma oli hyvin harvinainen kulkija Kilpisjärven tunturialueella. Sen jälkiä saattoi nähdä ehkä pari kertaa talven aikana, mutta silmätysten eläintä ei kohdannut juuri kukaan. Nykyään tilanne on toisenlainen. Vasaran mukaan turistit kuvaavat kännyköillään tätä periaatteessa ihmistä visusti karttavaa eläintä niin kesäisin kuin talvisin.
– Viime elokuussa näin neljä eri ahmaa samana päivänä. En ymmärrä, mistä tulee ajatus, että se on uhanalainen laji, kun heti rajan takana Norjassa ja Ruotsissa on tutkimusten mukaan 400 pesivää ahmaa. Eivätkä ne välitä valtakunnan rajoista. Olen nähnyt päivittäin usean ahman jälkiä tunturissa ihan koko talven ajan.
 |
| Kuva: Nils-Matti Vasara |
Ahma rauhoitettiin Suomessa vuonna 1982, koska tuolloin niitä oli arvioiden mukaan jäljellä vain kymmenestä kahteenkymmeneen yksilöä. Nyt niitä on Vasaran mukaan niin paljon, että ne tulevat asuttujen rakennusten lähelle, tappavat poroja aivan poromiesten viereen ja ilmestyvät pilkkirei’ille, joissa on kalastus käynnissä.
– En sano, etteikö niitä pitäisi olla, mutta nyt on menty äärimmäisyydestä toiseen, ja on musertavaa katsoa nykypäivän tilannetta poromiehen näkökulmasta. Olen sitä ikäpolvea, joka muistaa, kun ahmoja ja merikotkia ei ollut täällä vielä paljon, jolloin vasat säilyivät pedoilta 95-prosenttisesti, Vasara sanoo ja kertoo, että merikotkat saapuvat nykyisin alueelle loppukeväällä juuri ennen vasomiskauden alkua.
Kotkakanta on kasvanut viime vuosikymmenten aikana pohjoisella poronhoitoalueella, mutta kotkan aiheuttamista vahingoista poronhoidolle on vain vähän tutkimustietoa. Se tiedetään, että ne käyttävät ravinnokseen poronvasoja ja repivät puolikuoliaaksi myös raavaita poroja, mutta siitä ei ole varmuutta, kuinka paljon.
Mutta palataan ahmaan. Vasaran suvun porot ovat palkineet vuosisatojen ajan tunturialueella, jossa voi vallita varsinkin talvella täysin toisenlainen säätila kuin alavammilla mailla. Samaan aikaan kun puurajassa paistaa aurinko, tunturissa saattaa möyrytä lumimyrsky.
Tutkimuksissa on selvinnyt, että ilmastonmuutos vaikuttaa haitallisesti porotalouteen. Vasara allekirjoittaa tämän ja kertoo, että tuiskut ovat rajumpia kuin ennen.
Se on ahman etu.
– Se menee nimenomaan huonolla kelillä tokkaan. Osa ahmoista tappaa raivona poroja vieri vieritysten, koska porot eivät huomaa niitä. Olemme löytäneet ahmojen jäljiltä pelkästään helmikuussa 36 poronraatoa, ja tietysti raatoja jää paljon löytämättä, sanoo Vasara, joka on yrittänyt kertoa tilanteesta poroasioita hoitaville Ely-keskuksen sekä maa- ja metsätalousministeriön virkamiehille.
– Todisteena on läjäpäin kuvia sekä ahman tappamista poroista että poroista, jotka on raadeltu puolihenkiin. Olen pyytänyt virkamiehiä tulemaan tänne paikan päälle toteamaan saman kuin mekin, mutta eipä ole heitä näkynyt. Jotkut ministeriön virkamiehet ovat sen sijaan lyöneet luurin korvaan kun ovat ensin todenneet, että tehän saatte maksun niistä raadoista.
Poronhoitoa ei harjoiteta tukien vuoksi
Menetetty siitosikäinen poro on poronhoitajalle aina suurempi menetys kuin siitä saatavat korvaukset, koska kuluu vähintään kolme vuotta, ennen kuin poronhoitaja saa kasvatettua uuden tuottavan poron menetetyn vaatimen tilalle.
Nils-Matti Vasara sanoo, että poronhoitoa harjoitetaan nykypäivänä pääelinkeinona. Pelkkänä elämäntapana se ei elätä enää ketään.
– Sitä ei tehdä korvausten vuoksi, vaan siksi, että sillä saadaan ruoka omaankin pöytään. Se on kuin muutkin työt, joita tehdään elannon vuoksi. Kyllä kaikissa työpaikoissa pitää jäädä jotain käteenkin, ei kukaan halua työskennellä ilmaiseksi.
Tarkoituksena ei ole laittaa poroille kuolinpantoja ja odottaa kotona niiden piippauksia.
– Paimennamme porotokkaa koko ajan kaikissa sääolosuhteissa, ja tarkoituksena on estää petoja tappamasta poroja. Myymme sitten sen poromäärän minkä pystymme, mutta nyt kun kohta ei ole mitään myytävää, asiaan on reagoitava.
Aikaisemmin Vasara on jättänyt tekemättä yksittäisiä vahinkoilmoituksia silloin kun petojen raatelemista poroista on löytynyt vain pieniä kappaleita. Sittemmin hän on muuttanut linjaansa.
Tänä vuonna hän on kiristänyt ajotahtiaan ja viettänyt tunturissa entistä enemmän aikaa tarkkailen ahmojen touhuja porojen lähettyvillä. Tästä huolimatta ahma on päässyt tappamaan poroja todella paljon.
– Tänä talvena ovat vallinneet erittäin vaativat sääolosuhteet, jotka ovat olleet ahmalle suotuisat, hän sanoo.
Kilpisjärvelle johtavan valtatie 21:n mutkat ja kuopat ovat tulleet tutuiksi porovahinkojen tarkastajille viime aikoina.
– Tarkastaja sanoi viimeksi, että kylläpä olemme käyneet Vasara aika tiheästi sinun tykönä, että eiköhän tämä ala riittää, kun pitäisi ehtiä käymään muissakin paikoissa. Mutta minä vaadin, että heidän on tultava tarkastamaan tilanne, jotta todisteet saadaan merkittyä ylös.
Kolmen viime vuoden aikana – kun ahmat ovat raivonneet tokassa toden teolla – Vasara on kerännyt karjansa talonsa ympäristöön. Tämän toimenpiteen taloudellinen yhtälö on kuitenkin mahdoton, koska tällöin porojen ruokinta maksaa enemmän kuin poroista saatava tuotto. Silti hän on tehnyt näin, koska poromies ei halua paimentaa porojaan pedoille.
Vasaran mukaan on erikoista, että Suomen valtion virkamiehet pakottavat poromiehet hoitamaan porojaan talojensa lähistöllä, jotta porot säilyvät hengissä.
– Asiaan on tultava muutos. Antaisivatko herrat omasta pussistaan joka vuosi kymmeniä, jopa satoja tuhansia euroja muille noin vain? Vasara kysyy.
Nykyinen petopolitiikka johtaa porotalouden alasajoon
Vasara ei säästele sanojaan kuvaillessaan virkamiesten suhtautumista pahaksi äityneeseen petotilanteeseen.
– Me olemme tavalla ja toisella ympäri vuorokauden vuoden jokaisena päivänä töissä porojen kanssa, ja meiltä vaaditaan tuloksia, mutta herrat eivät omalta puoleltaan tee asialle mitään. Tehdään tutkimuksia, joilla ei ole mitään virkaa ja kerrotaan, että ahmoja ei ole, mutta mistäpä ne todellisen määrän tietäisivät, eivätkä he kai edes halua tietää sitä. Ne, jotka ovat täällä käyneet ovat kauhistuneet petojen ja niiden aiheuttamien vahinkojen määrästä.
Vasaran näkemyksen mukaan nykyinen petopolitiikka johtaa poronhoidon alasajoon.
– Jos mitään muutosta ei tapahdu, meiltä loppuvat porot muutaman vuoden sisällä. Kaikki viittaa siihen, että porotalous – varsinkin tämä vanhakantainen, tunturissa paimentamiseen perustuva poronhoito – halutaan pelistä pois. Onko luonnonsuojelijoilla, virkamiehillä ja Suomen päättäjillä tosiaan semmoinen tahto? Vasara kysyy.
Myös Paliskuntain yhdistys saa osansa kritiikistä.
– Ei pitäisi olla rivimiehen asia lähteä tämmöisen asian kanssa liikkeelle, mutta jos ei muu auta, niin sitten lähdetään. Toivoisin, että Paliskuntain yhdistyskin ottaisi kovemman kannan, eikä hyssyttelisi asioita virkamiesten kanssa kahvipöydässä.
Omaa toimentuloa enemmän Nils-Matti Vasaraa huolestuttaa elinkeinon ja sitä harjoittavan nuoremman sukupolven tulevaisuus.
– Tilanteen on muututtava, jos halutaan, että nuoriso pystyy elämään täällä porojen kanssa tulevaisuudessa. En ymmärrä, miksi paliskunnat ja minua nuoremmat ovat hiljaa näistä asioista. Minun mittani alkaa kuitenkin olla täynnä, liika on liikaa.
