SUURPEDOT PORONHOITOALUEELLA

Vasaprosentit ovat viime vuosina olleet matalampia kuin 1990-luvulla lähes kaikissa neljän eteläisimmän merkkipiirin paliskunnassa. Yksi keskeinen syy muutokseen on suurpetokantojen runsastuminen. Pohjoisimmissa paliskunnissa ei vastaavaa trendiä esiintynyt. Useimmissa tunturialueen paliskunnissa havaittiin tästä huolimatta merkitsevä yhteys ahman tappamien porojen määrän ja vasaprosentin välillä.
--- Teksti ja kuva: Ilpo Kojola --

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 4/2019.
Voit ostaa lehden https://www.lehtiluukku.fi/lehdet/poromies/04-2019/222677.html

Ilveksen tappama hirvas

Petojen paluu

Suurten nisäkäspetojen lukumäärät ja esiintymisalueiden pinta-alat ovat moninkertaistuneet Euroopassa 1960-luvun jälkeen. Kehitys koskee myös Pohjois-Eurooppaa, ja suurpetojen aiheuttamista vahingoista on viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana muodostunut merkittävä rasite poronhoidolle. Suomen poronhoitoalueen suurpetokantojen muutoksia voidaan tarkastella paitsi vahinkokehityksen valossa, myös seuraamalla suurpetokanta-arvioita kuitenkin muistaen, että käytettävissä olevan aineiston määrässä ja arviointikriteereissä on tapahtunut ajan oloon muutoksia. Esimerkiksi arvioitu karhukannan vähimmäismäärä oli vuonna 2015 noin 40 % suurempi kuin vuonna 1995. Ahmakanta-arviossa muutos oli 43 % ja ilveskanta-arviossa 44 %. Harvan havainnoitsijaverkoston takia on kuitenkin ilmeistä, että parhaan kuvan petojen esiintymisestä ja kantojen muutoksesta saa niiden aiheuttamien vahinkojen määrää seuraamalla.

Maasuurpetojen tappamina löydettyjen porojen lukumäärä on kasvanut moninkertaiseksi 1990-luvun alkupuolelta lähtien (kuva 1). Suhteellisesti ottaen muutos on suurin ilveksen aiheuttamien vahinkojen määrässä. Suden ja karhun tappamiksi kirjattujen porojen määrä on 2010-luvulla ollut karkeasti samaa suuruusluokkaa sillä huomattavalla petolajien välisellä erolla, että susien tappamien porojen määrässä vuosien väliset erot ovat hieman suuremmat. Ahman tappamiksi kirjattujen porojen vuotuinen määrä oli jo 1990-luvulla tavallisesti yli 1 000 poroa, ja on 2010-luvulla ollut joka vuosi yli 2 000 poroa.

Kuva 1. Eri suurpetojen tappamiksi kirjattujen suurpetojen määrä vuosina 1978-2015 (Tiedot: Harri Norberg, Suomen riistakeskus).

Paliskuntakohtaisesti tarkasteltuna petojen tappamiksi kirjattujen porojen osuus nousi tilastollisesti merkitsevästi vuosina 1991–2015 vähintään yhden petolajin osalta valtaosassa (87 %) paliskuntia. Karhun tappamina löydettyjen osuus kasvoi merkitsevästi 16 paliskunnassa. Osuudet nousivat pahimmillaan viiden prosentin tasolle Hallan ja Oivangin paliskunnissa ja olivat jakson loppupuolella korkealla myös Alakitkassa, Hossa-Irnissä, Kallioluomassa ja Paatsjoella. Merkitsevä kasvava trendi suden tappamiksi kirjattujen porojen osuudessa koski 17 paliskuntaa. Vahinkojen määrä oli korkeimmillaan 5–10 %:n tasolla Hallan ja Kallioluoman paliskunnissa ja lähes samaa suuruusluokkaa Hossa-Irnissä ja Näljängässä. Ahman tappamien porojen osuudessa oli puolestaan kasvava trendi 22 paliskunnassa. Suurimmillaan vahingot olivat yhtäältä Ylä-Kainuussa (Halla, Hossa-Irni) ja Pohjois-Lapissa (Hammastunturi, Kyrö, Käsivarsi, Muotkatunturi, Näkkälä ja Paistunturi). Mainituissa paliskunnissa osuus oli useana vuonna 3–8 % eloporoista. Samantasoiset huomattavat vahingot kirjattiin myös Pohjois-Sallassa. Ilveksen tappamina löydettyjen porojen osuus nousi merkitsevästi peräti 38 paliskunnassa. Osuus nousi 3–6 %:n tasolle Kainuussa (Halla, Näljänkä, Hossa-Irni) sekä Alakitkan ja Pohjois-Sallan paliskunnissa, mutta jäi muissa paliskunnissa mainittua tasoa pienemmäksi.

Vasaprosentit heikkenivät etelässä

Erään kiinnostavan lähtökohdan antaa vasaprosentissa tapahtuneet muutokset. Vasaprosentti on luonnollisesti monen tekijän summa. Lumitilanteella tai kesän säällä on menneinä vuosikymmeninä voinut olla ratkaiseva merkitys porojen vasatuotolle, mutta nykyisessä poronhoidossa näiden tekijöiden rooli on aiempaa olennaisesti pienempi. Suurpetojen saalistus kohdistuu vasoihin, minkä takia on odotettavaa, että petojen runsastuminen heijastuu vasaprosenttiin.

Vasaprosentissa oli tilastollisesti merkitsevä laskeva trendi lähes kaikissa neljän eteläisimmän merkkipiirin paliskunnissa vuosina 1991–2015 (kuva 2). Pohjoisempana vastaava lineaarinen heikkeneminen havaittiin vain Pohjois-Sallassa, Ivalossa, Hammastunturissa ja Paatsjoella. Keski- ja Luoteis-Lapissa sekä Utsjoen merkkipiirissä vasaprosentin trendi oli nouseva.

Kuva 2. Vasaprosentin suunta vuosijaksolla 1991-2015.

Pohjoisessa ahma, etelässä muut

Tilastomatemaattinen malli, jossa paliskuntakohtainen vuotuinen vasaprosentti suhteutettiin tietyn suurpetolajin tappamien porojen osuuteen eloporoista, näytti kuitenkin ahman vaikuttavan vasaprosenttiin useimmissa Pohjois-Lapin paliskunnissa (kuva 3). Eteläisimmissä paliskunnissa vasaprosentti oli yleisimmin yhteydessä suden tappamina löydettyjen osuuteen. Kahdessa paliskunnassa karhun tappamiksi kirjattujen osuus oli suunnilleen samalla vahvuudella yhteydessä vasaprosenttiin kuin suden (Pintamo) ja ilveksen (Oivanki) tappamien osuus.

Kuva 3. Pedon tappamien löydettyjen porojen vuosittaisen osuuden ja vasaprosentin välinen yhteys. Symboli ilmoittaa petolajin, jonka tappamien porojen osuuteen yhteys oli vahvin.

Kuvissa 2 ja 3 esitettyjen tulosten osalta on otettava huomioon se, että aikajänne (1991–2015) on vakioitu. Aikajänteen sisällä on usein lyhyempiä vuosijaksoja, joiden mittaan tietyn paliskunnan tilanne on petovahinkojen osalta ollut tavanomaista vaikeampi esimerkiksi suden pesinnän osuessa paliskunnan alueelle tai pehmeän ja paksun lumen tehostaessa ahman saalistusta.

Vaeltavat pedot

Poronhoitoalueen ulkopuolisen susikannan muutokset heijastuvat susien aiheuttamien vahinkojen määrään. Poronhoitoalueella liikkuvat sudet ovat pääasiassa nuoria, Venäjältä tai poronhoitoalueen ulkopuolien Suomen perhelaumoista vaeltaneita yksilöitä. Vaellusikäisten, yksi- ja kaksivuotiaiden susien osuus oli poronhoitoalueella kaadettujen susien joukossa selvästi suurempi (59,2 %, n = 174 sutta) kuin vastaava osuus poronhoitoalueen ulkopuolella (34,6 %, n = 298 sutta). Tutkimuksessa tehty tarkastelu osoitti, että kun lähimmästä perhelaumasta on matkaa vähemmän kuin 150 km, voidaan arvioida, että riski Suomen susikannasta tulleen suden aiheuttamista vahingoista on keskimääräistä suurempi. Toinen suden aiheuttamia vahinkoja selittävä tekijä oli paliskunnan keskipisteen etäisyys itärajaan.

Kun paliskunnan alueella tavattiin pentue, löytyi susien tappamina keskimäärin 70 poroa enemmän verrattuna samassa paliskunnassa tapahtuneiden vahinkojen pentuetta edeltävänä ja seuraavana vuonna. Pentue todettiin tutkimusjakson (1991–2015) kuluessa Hallassa vuosina 2003 ja 2006, Kallioluomassa 2008 ja 2009 sekä Kemin-Sompiossa 2011 ja 2012. Tarkastelujakson jälkeen, vuonna 2016, varmistettiin perhelauman asuvan Hossa-Irnin alueella, ja vuonna 2018 todettiin perhelauma itärajan läheisyydestä Inarissa.

Petokantojen hoito

Poronhoitoalueen suurpetokantojen hoidon tavoitteena on yhtäältä vahinkojen pitäminen kurissa, toisaalta skandinaavisten ja suomalais-venäläisen kantojen välisen yhteyden ylläpito. Yhteydet ovat tuoreiden, vielä julkaisemattomien geneettisten analyysien mukaan kohtalaisen hyvät nk. Karjalan ja Skandinavian ahmakannan välillä, mutta karhulla ja ilveksellä yksilönvaihto on vähäisempää. Tarkastelu geenivirtojen suunnasta osoittaa, että läntiselle poronhoitoalueelle on viime vuosina vaeltanut enemmän karhuja Ruotsista kuin Suomen poronhoitoalueen itäosista.

Yhteyksiä koskeva keskustelu on keskittynyt suden ympärille, sillä skandinaavisen susikannan perustana oli vuosina 1991–2006 vain kolme susiyksilöä, jotka olivat vaeltaneet itäisestä populaatiosta Ruotsiin. Sittemmin sukusiittoisuus Skandinavian susikannassa on lieventynyt muutamien idästä tulleiden susien liittyessä sikäläiseen susikantaan.

Susi- ja ilveskantojen säätely perustui aiemmin kaatomäärän rajoittaviin kiintiöihin. Nykyinen vahinkoihin pohjautuva lupamenettely on paremmin tasapainossa sen tosiseikan kanssa, että kantojen yksilömäärän arviointiin ei ole kattavaa aineistoa. Vaikeasti ennustettava on etenkin poronhoitoalueella vuosittain liikkuvien susien määrä. Osa niistä vaeltaa Suomeen Venäjältä, mistä ei ole yksityiskohtaisempaa aineistoa vaeltajia kasvattavien laumojen sijainneista.

Suurpetojen määrän rajoittaminen suhteessa vahinkoihin on toiminut verrattain hyvin suden ja ilveksen osalta. Kaadot ovat tapahtuneet siellä, missä vahinkojakin on ollut eniten (kuva 4). Karhun suhteen tilanne ei ole näin selväpiirteinen, vaan vahinkoja on tapahtunut myös siellä, missä vahinkoja on kirjattu vain vähän. Petojen aiheuttamien vahinkojen ja petojen lukumäärän paliskuntakohtainen vertailu osoitti susi- ja ilveslupia käytetyn juuri niissä paliskunnissa, missä vahinkoja oli eniten poromäärään suhteutettuna. Karhulla vastaava yhteys ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Vahinkoihin suhteutettuna karhuja kaadettiin vähiten Kuusamossa Kallioluoman ja Oivangin paliskunnissa.

Kuva 4. Eri petojen aiheuttamien vahinkojen alueellinen keskittyminen (lämpökartta) ja kaadetut suurpedot 2009-2015 (mustat pisteet).

Vaikutuksesta poronhoitoon

Vuonna 2015 paliskunnille suunnattuun kyselytutkimukseen vastasi 26 paliskuntaa. Paliskunnista 24 vastasi kysymykseen petojen mahdollisesta vaikutuksesta talviruokintakäytäntöihin, ja vastanneista 21 (87,5 %) ilmoitti pedoilla olevan vaikutusta. Talvilaitumista paliskunnat ilmoittivat jäävän petojen takia hyödyntämättä keskimäärin 21 % (n = 21). Vain kolme paliskuntaa (14 % vastanneista) arvioi, ettei pedoilla ole vaikutusta talvilaidunten käyttöön.

Arvio korvaamatta jääneiden vahinkojen osuudesta oli keskimäärin 60 %. Osuus oli hieman keskimääräistä suurempi niissä paliskunnissa, jotka ilmoittivat karhun pääasialliseksi vahingonaiheuttajaksi, mutta petolajin rooli ei ollut tilastollisesti merkitsevä.

Seurannan ja tutkimuksen haasteet

Sekä suurpetojen lukumäärä että niiden tappamien porojen määrä ovat avoimia ja kiisteltyjä kysymyksiä. On kiistatonta, että vain osa petojen tappamista poroista löytyy. Esimerkiksi eri ikäryhmiä ja sukupuolta edustavien karhujen merkitystä vahingonaiheuttajina ei tarkemmin tunneta, mutta pienten pentujen kanssa liikkuvat emojen on havaittu välttelevän vasonta-alueita, sillä alueella voi olla pennuille riskin muodostavia aikuisia uroksia. Ruotsissa karhu tappaa kolmen viikon mittaisen vasonta-ajan kuluessa keskimäärin 11 vasaa. Suhteutettuna poronhoitoalueen arvioituun karhukantaan, karhut tappaisivat vasonnan aikana yhteensä noin 3 000 vasaa. Karhut tappavat poroja myös vasonta-ajan ulkopuolella, mutta muina ajankohtina poroihin kohdistuvan saalistuksen merkityksestä ei ole tutkimustietoa olemassa. Karhun syyskesän pääravintoa Keski-Ruotsissa ovat mustikka ja variksenmarja. Näiden marjalajien sadolla saattaisi olla vaikutusta karhujen porotaloudelle aiheuttaman vahingon määrään. Perinteinen venäläinen tietämys karhun ravinnosta korostaa liharavinnon merkityksen voimistumista kohti pohjoisia leveyspiirejä. Pasvikin laaksossa Pohjois-Norjassa tehty tutkimus karhun ravinnosta tukee tätä käsitystä, sillä vaikka marjat olivat siellä tärkein syyskesän energialähde, hirven ja poron merkitys oli noin kaksi kertaa suurempi kuin Keski-Ruotsissa. Suomen poronhoitoalueella elävien karhujen ravinnon koostumuksen ja sen mahdollisen alueellisen vaihtelun selvittäminen auttaisi nykyistä paremmin hahmottamaan karhun vahingollisuutta porotaloudelle eri alueilla.

Poronhoitoalueen karhukanta-arvio ei perustu riittävään aineistoon. Petoyhdyshenkilöitä on harvassa, mikä on ehkä suurin yksittäinen syy havaintojen kirjautumisen sattumanvaraisuuteen. Kattavaa kuvaa vaikkapa kanta-arvion kannalta tärkeistä pentueista nykyinen järjestelmä ei tuota. Seuranta on vaatimattomalla tasolla verrattuna muihin Pohjoismaihin, missä kannanseuranta pohjautuu geneettisiin analyyseihin systemaattisesti kerätyistä ulosteista. Norjan ja Ruotsin järjestelmä on kallis, mutta tuottaa samalla luotettavamman tiedon karhukannan yksilömäärästä.

Sudet, ahmat ja ilvekset kirjautuvat todennäköisesti karhua kattavammin kanta-arvioon, sillä ne ovat aktiivisia myös lumipeitteisenä aikana. Susi aiheuttaa tavallisesti niin huomattavan vahingon, että se ei jää pitemmäksi ajaksi vaille huomiota.

Aiheesta tarkemmin

Artikkeli on muokattu tiivistelmä MAKERAN rahoittamasta hankkeesta, jonka valvojakuntaan kuuluivat poroisäntä Mika Kavakka, erityisasiantuntija Jussi Laanikari (MMM) ja ylitarkastaja Tuomo Ollila (Metsähallitus). Hankkeen loppuraportti löytyy osoitteesta:
http://jukuri.luke.fi/bitstream/handle/10024/543254/luke-luobio_57_2018.pdf

Lue lisää

METSÄSTYS PORONHOITOALUEELLA - HAUKKUJA JA EROTUKSIA

Porotyot.fi -karttapalvelu näyttää ajankohtaiset poroerotukset ja -työt. Sivustosta hyötyvät sekä metsästäjät että poronhoitajat. Palvelun avulla koirametsästyksessä voidaan välttää porojen kohtaamiset.

--- Teksti Ville Viitanen. Kuva Matti Särkelä ---

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 4/2019.
Voit ostaa lehden https://www.lehtiluukku.fi/lehdet/poromies/04-2019/222677.html

Syksy on metsästäjien lisäksi kiireisintä aikaa poromiehille. Poroerotukset aloitetaan paliskunnasta riippuen syys-lokakuussa. Kuten aina, kaikkien luonnossa liikkujien on otettava toiset huomioon. Mikäli metsästyskoira löytää porot, menee usein pilalle sekä metsästäjän että poromiehen päivä. Apua kohtaamisten välttämiseen on jo olemassa.

Porotyot.fi auttaa metsästyspäivien suunnittelussa

Viiden eri paliskunnan alueella metsästävä Sodankyläläinen Jouko Kaihua on Suomen suurimman hirviyhteisluvan hakija.
-Hirven ja karhun pyynnissä ajantasaisista tiedoista on hyötyä. Neuvomme osakkaita palvelun käyttöön, Kaihua sanoo.

Paliskunnat merkitsevät työt kartalle. Merkinnässä on yhteystiedot, mitä tehdään ja arvioitu kesto. Merkintä poistetaan kun työt ovat päättyneet.
-Palvelun avulla on helppo suunnitella metsästysalue. Ei tarvitse miettiä onko alueella porotyöt käynnissä, kertoo innokas saksanseisojamies Markku Vierelä Rovaniemeltä.

Lapin paliskunnan poroisäntä Antti Äärelä on myös tyytyväinen palveluun.
-Metsästäjät käyttävät palvelua ja ottavat tarvittaessa yhteyttä. Metsästyskoirien ja porojen kohtaamisia on vältetty, Äärelä sanoo.

Kaikki paliskunnat eivät ole porotyot.fi -palvelussa. Tällöin metsästäjän on syytä selvittää alueet poroisännältä. Poroisäntien yhteystiedot löytyvät porotyot.fi ja Paliskuntain yhdistyksen sivuilta.

Koirien aiheuttamat porovahingot

Vuonna 2018 poliisille ilmoitettiin viisitoista tapausta, joista kymmenen oli johtanut poron loukkaantumiseen tai kuolemaan. Kaikki tapaukset eivät tule ilmi. Paliskuntain yhdistys arvioi tilanteita olevan vuosittain noin sata. Suuri osa on metsästyskoirien aiheuttamia. Ulkopaikkakuntalaisten osuus vahingoissa on suhteellisen pieni.

Eettisten metsästystapojen mukaisesti suositellaan käytettävän yhtä metsästyskoiraa kerrallaan. Laumassa koirien käyttäytyminen voi muuttua ja mahdolliset porojen kohtaamiset kärjistyä.

Metsästäjävakuutus ei korvaa koiran aiheuttamia vahinkoja. Tätä varten on olemassa erilliset vastuuvakuutukset. Vahingon sattuessa otetaan aina yhteys alueen poroisäntään ja viranomaiseen.

Lain puitteissa

Metsästyslain 51 § mukaan koirien kiinnipitoaika on 1.3.–19.8. välinen aika. Kiinnipitoaika ei kuitenkaan kosketa viranomais-, palvelus- tai paimennuskoiria. Porotöissä mukana olevat koirat ovat paimennuskoiria.

Poronhoitolaki 42 § kieltää porojen pelottelemisen. Laissa asetettujen ehtojen mukaisesti poromiehellä on tarvittaessa oikeus tappaa koira, mikäli muut keinot eivät auta. Kyseessä on siis äärimmäinen keino, jota ei saa käyttää, mikäli koira voidaan saada kiinni tai vahinko estää muulla tavoin.

Pohjoisen erityispiirteet

Poronhoitoalue kattaa 36 % koko Suomen pinta-alasta. Poronhoitoalueesta on valtion maita liki 64 %. Sidosryhmätoiminta on aktiivista. Eri luonnonkäyttäjien toiminnat huomioidaan maankäytössä.

Metsästyslain 8 § alueella metsästää useita eri hirviseurueita. Turvallisuuden ja hyvien tapojen mukaisesti samalla alueella metsästävien tulee olla yhteydessä keskenään sekä alueen toimijoiden kanssa. Osallistuminen alueen kokouksiin ja koulutuksiin on suotavaa.

Metsähallituksen metsästysluvissa on ohjeet poronhoitoalueella metsästämiseen. Lupa-aluekarttoihin on merkitty erityiset poronhoitoalueet, kuten kiinteät erotusaidat.

Kuva: Kari Henttunen

Hyvällä yhteistyöllä saadaan onnistuneita jahtireissuja ja poroerotuksia!

Lisätietoja: www.porotyot.fi, paliskunnat.fi/py ja www.eraluvat.fi

Lue lisää

POROLAITUMET NYT

--- Teksti: YTM, tutkija Sanna Hast, Lapin yliopisto. Kuva: Anne Ollila ---

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 3/2019.
Voit ostaa lehden https://www.lehtiluukku.fi/pub?id=220827

Mitä yllä olevassa kuvassa näkyy? Uudistuskypsä metsä? Porolaidun? Hyvä marjastusmaa? Puolukka-variksenmarja tyypin kuivahko kangas? Näitä kaikkea?

Vaatii pitkäjänteistä harjoittelua, opiskelua ja tutkimista, uudelleen ja uudelleen katsomista, että katse maisemaan muuttuu luonnontieteilijän katseeksi. Vaivalloinen ja työläs katseen harjaannuttaminen on ehkä syynä siihen, että katsoja itsekin saattaa alkaa uskoa, että avautuva näkymä on todellisin, neutraalein tai jopa objektiivinen. Kuitenkin, itselleen rehellinen katsoja voi nähdä maisemassa monta seikkaa ja toisen avaama näkökulma samaan maisemaan, saattaa avata omaankin katseeseen uutta katsantokantaa. Tämä siis, jos toisen näkökulmaan pystyy suhtautumaan avoimin mielin.

Voidaan leikitellä ajatuksella, että porolaidun on olemassa biologisena ja ekologisena todellisuutena. Mutta ei pidä unohtaa, ettei se ole sellainen koskaan puhtaasti ja pelkästään. Porolaidun ei ole olemassa ihmisestä ja inhimillisestä todellisuudesta irrallisena. Porolaidunta ei olisi olemassa ilman poronhoitoa, sen historiaa ja kulttuuria; sosiaalisia käytäntöjä. Myös muut toimijat ja laajemmat, yhteiskunnalliset toimet – eli poliittiset päätökset, lait, instituutiot, julkista vallan käyttöä ohjaavat arvot – rakentavat sitä, millaiseksi porolaitumet muotoutuvat. Porolaidun on sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentuva, ajansaatossa muuttuva, biososiaalinen konstruktio.

Tämä väite on ehkä helpompi ymmärtää ajattelemalla poroa itseään. Eläimenä, lihana, moninaisina porotuotteina, matkailun kuvastoina ja elämyksinä. Poroa, tai mitään näitä, ei ole olemassa ihmisestä – eritoten poromiehestä ja poronhoidosta – irrallisena. Vastavuoroisesti, poromiestä tai poronhoitoa ei ole ilman poroa. Ne rakentavat toinen toisensa.

Tutkimuksen teon mielessä voi olla järkevää erotella näitä tarkasteltuja aiheita, sillä tutkimuksen tavoite, tieteen intressi, on mahdollisimman neutraali tieto. Erotteluja tehdessä täytyy kuitenkin muistaa, ettei todellisuus ole koskaan niin yksioikoinen, omissa lokeroissaan kiltisti pysyttelevä.

Ja kun tavoitellaan oikeudenmukaista ja kestävää luonnonvarahallintoa, ei päätöksiä voi perustaa kapeasti vain jonkun tietolokeron varaan.

Poromiehen katse porojensa laitumiin on eri kuin luonnontieteilijän katse. Vaikka he katsovat samaa fysiologista ympäristöä, heidän tietonsa siitä muodostuu eri tavoin. Parhaassa tapauksessa heillä on kuitenkin paljon keskusteltavaa ja toinen toiseltaan opittavaa.

Poronhoidon kestävyys

Jäkälämääriä tarkastellaan eräänlaisena mittarina poronhoidon kestävyydestä, vaikka jäkälämääriin vaikuttavat poronhoidon lisäksi monet muutkin seikat.

Luonnonvarakeskuksen vuosina 2016-2018 toteuttama porolaiduninventointi osoittaa, että talvilaitumien väheneminen, heikkeneminen ja pirstoutuminen on jatkunut edellisiin inventointeihin nähden. Laidunten muutokset johtuvat pääasiallisesti poronhoidon, metsätalouden ja laajenevan maankäytön erillis- ja yhteisvaikutuksista. Jäkäliköiden heikkenemiseen vaikuttaa todennäköisesti yhä enemmän myös ilmastonmuutos. [1]

Paliskuntien näkökulmasta jäkälä ei ole se kriittisin mittari toiminnan kestävyydestä. Jäkälälaitumet ja luppometsät ovat vuosikymmenten saatossa hiljalleen huvenneet metsätalouden ja muun maankäytön levittymisen myötä – tämä kyllä on huomattu – ja tähän on ollut pakko etsiä sopeutumisen keinot. Yksioikoinen jäkäläriippuvuus olisi muuttuvassa toimintaympäristössä ollut elinkeinon kuolinisku jo aikapäiviä sitten. Ympäri poronhoitoaluetta on opeteltu ja opittu korvaamaan ja tukemaan hupenevia talvilaidunresursseja lisäruokinnalla.

Paliskunnissa porojen hyvinvointi ja tuottavuus ovat keskeisempiä mittareita laidunten kantokyvystä ja toiminnan kestävyydestä. Laitumien hallintaan ja käytettävyyteen liittyvistä haasteista huolimatta poronhoito elää, muuttuu ja kehittyy. Koska se ei monin paikoin enää ole, eikä voi olla riippuvainen jäkälälaidunresurssista.

Poronhoito Nyt

Kun tarkastelemme porolaidunten moniulotteista biologista, ekologista ja sosiaalista/yhteiskunnallista todellisuutta, alamme ymmärtää, että pelkkä poromäärien säätely on yksinään riittämätön, toimimaton ja – sanalla sanoen huono – keino parantaa laitumien kuntoa (jäkälämääriä) tai ohjata porotalouden kehitystä. Tämä on luettavissa LUKE:n laiduninventointiraportissa ja se tiedetään paliskunnissa. Jäkäliköt eivät elvy kosmeettisilla porolukujen säätelyillä. Mutta porolukujen leikkaukset johtaisivat monissa paliskunnissa työvoiman hupenemiseen ja sitä kautta monenkirjaviin sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin. Sanomattakin lienee selvää, että näillä olisi ikäviä seurauksia poronhoidon – niin elinkeinon, kuin kulttuurin – jatkuvuuden kannalta.

Kiersin vuosien 2017-18 aikana lähes kaikki meidän 54 paliskuntaa. Minulla oli ainutlaatuinen tilaisuus keskustella ja kuulla, miten he itse näkevät ja ohjaavat toimintaansa, jotta poronhoito olisi heidän alueillaan mahdollista vielä 10, 50, 100 ja 200 vuoden päästäkin.

Poronhoitoyhteisöjen suhde laitumiin on ennen kaikkea toiminnallinen ja käytännöllinen. Ymmärrys ja tieto laitumien tilasta ja muutoksista on jatkuvaa ja toisaalta siinä on ylisukupolvinen elementti. Aiempien sukupolvien muisti, näkyy nykyhetkessä; kun parhaimman tietämyksen valossa yritetään ymmärtää muutoksia ja mietitään ratkaisuja tulevaisuuteen. Ennen muuta laitumien tilan muutoksen seuranta on kiinteässä yhteydessä eläinten hyvinvoinnin seurantaan. Sillä poron hyvinvointi on yhtä kuin tuottavuus ja elämä, ja siksi luonnollisesti kaiken keskiössä.

Useissa paliskunnissa nykyinen suurin sallittu poromäärä arvioitiin sopivaksi, monissa nähtiin hyvin perustein mahdollisuuksia suurimman sallitun korottamiseen. Leikkauksia suurimpaan sallittuun ei esittänyt kukaan. Tämä johtuu siitä, että laidunten kestävää käyttöä lähestytään paliskunnissa kokonaan toisenlaisesta vinkkelistä.

Poronhoito on kiinni näissä alueissa. Se ei voi siirtyä toisaalle, jos resurssit kulutetaan loppuun. Toiminnan on oltava mahdollista siinä, niillä resursseilla, mitä on. Nyt ja tulevaisuudessa.

Siksi -

Todellisten poromäärien säätelystä laitumilla päätetään paliskunnissa sisäisesti jo nykyiselläänkin. Laitumien käyttö on hyvin tietoista ja sitä pyritään kehittämään ja ohjailemaan laitumien kantokykyä seuraten. Sillä kantokyvyn ylittäminen ei ole poronhoidon etu, ei tuottavuuden eikä jatkuvuuden kannalta.

Paliskunnissa käydään aika ajoin tiukkaakin vääntöä laitumien käytöstä muiden maankäyttäjien kanssa. Tämä kertoo siitä, että joissain paikoin poronhoidon uudelleen järjestyminen on jo ajettu turhan ahtaalle. Kirvestä ei kuitenkaan olla heittämässä kaivoon. Yhteensovittamiseen ja muidenkin käyttömuotojen kehittämiseen (poronhoidon, metsätalouden ja muiden luonnon käyttömuotojen rinnakkaiseloon) panostetaan ja siihen pitää panostaa myös jatkossa, yhä enemmän.

Elinkeinon sisäistä pohdintaa ja kehittämistä käydään paliskunnissa ympäri poronhoitoaluetta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, miten paliskunnassa, sen sisäisten reunaehtojen puitteissa turvataan poronuorille mahdollisuudet elinkeinossa, kehitetään lihan ja muiden porotuotteiden jalostamista, kehitetään poromatkailua, kehitetään laidunten tuettua käyttöä ja laidunkiertoa (erilaiset lisäruokinnan muodot ja työkäytännöt), kehitetään paliskuntarajat ylittävää yhteistyötä, suojellaan poron hyvinvointia taudeilta, liikenne- ja petovahingoilta.

Nämä ovat ne seikat, jotka luonnehtivat nykymuotoisen poronhoidon kestävyyden ja jatkuvuuden tarkastelua. Näiden varaan myös rakentuu elinkeinon ja kulttuurin jatkuvuus näissä muuttuvissa laidun- ja ilmasto-olosuhteissa.

LOPPUVIITE 1
Kumpula, Jouko, Siitari, Jukka, Siitari, Sari, Kurkilahti, Mika, Heikkinen, Juha & Oinonen, Kari (2019) Poronhoitoalueen talvilaitumet vuosien 2016–2018 laiduninventoinnissa. Talvilaidunten tilan muutokset ja muutosten syyt. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 29/2019, Luke

Lue lisää

TUNTURIT, LAIDUNNUS JA KUKAT: NÄKÖALOJA JOTUNHEIMILTA POHJOISKALOTILLE

--- Teksti ja kuvat Lauri Oksanen ---

Lauri Oksanen on UiT – Norjan arktisen yliopiston, Campus Altan emeritus-professori.

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 3/2019.
Voit ostaa lehden https://www.lehtiluukku.fi/pub?id=220827

Elettiin heinäkuun 1960 alkupäiviä. Olin vanhimman siskoni kanssa päässyt ensimmäistä kertaa vanhempieni mukaan oikealle tunturivaellukselle. Gudbrandsdalenin reuna oli jäänyt taakse. Lännessä kohosi Lomseggin pehmeälinjainen selänne; etelässä nousivat toinen toistaan korkeammat jäätikköhuiput taivasta kohti. Ympärillämme oli satumaisen kaunis tunturiniitty, jonka lajeille vanhempanikaan eivät heti löytäneet nimiä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä – sekä tunturiluontoon että tunturin kukkiin.

Vaeltaessame totuin kahteen ääneen, jotka tuntuivat kuuluvan erottamattomasti tunturiluontoon: purojen kohinaan ja karjan kellojen kalkatukseen. Tunturit olivat laaksojen talollisten maita, ja jokaisella talolla oli oma säteri, johon siirryttiin karjan kanssa kesäksi. Kasvava vilja ei tarvinnut paimennusta – karja tarvitsi. Eläimiä oli runsaasti. Oli lampaita, vuohia, ja pieniä, mustan ja valkean kirjavia tunturilehmiä, jotka kiipeilivät jyrkänteillä uskomattoman ketterästi.

Vaelsimme yhä korkeammalle, jäätikköjen ja rakan peittämille huipuille. Parin päivämarssin jälkeen laskeuduimme Vestlannin puoleiseen Skogadalsbøenin säteriin, joka toimi myös turistihyttana. Vanhempani lähtivät parin norjalaisen kiipeilijän kanssa valloittamaan Hurrunganien hurjia huippuja, me lapset jäimme suorittamaan Steiner-koulun kesätehtävää: piirtämään 30 kasvia niiden luonnollisissa kasvupaikoissa.

Piirrettyämme luonnokset niityillä palasimme sisätiloihin viimeistelemään piirroksia. Puuhaa katsomaan saapui vanhahko, tunturioloja ajatellen aika virallisesti pukeutunut herrasmies, joka oli ilmeisen kiinnostunut työstämme. Pian hän alkoi kertoa työn alla olevista kasveista ja muustakin tunturikasvillisuuteen liittyvästä. Kyseessä oli Reidar Jørgensen, toinen ’Fjellfloran’ kirjoittajista. Juttu siirtyi yleisestä tunturiekologiasta yhä ajankohtaisemmaksi käyvään laidunnuskysymykseen. Reidar kertoi ettei näkemämme kukkaloisto ollut syntynyt itsestään. Se oli vuosisatoja jatkuneen, voimakkaan laidunnuksen tulos. Aiemmin tuntureita olivat kyllä laiduntaneet suuret peuralaumat, mutta säteritalouden kasvu oli lisännyt laidunnuspainetta ja luonut uusia kasvupaikkoja tunturikasveille, jotka eivät pärjää häiriöttömässä kilpailussa.

Tähän botanistin paratiisiin oli kuitenkin luikerrellut käärme: kohonnut elintaso, joka vieroitti maalaisväestöä säteritaloudesta. Elämä kaukana tunturissa oli alkeellista, yksinäistä ja kovaa. Kyse ei ollut vain paimennuksesta ja lypsystä. Kivisten traktoripolkujen päässä olevilta sätereiltä ei voinut viedä maitoa kylille; se piti kirnuta voiksi tai keittää juustoksi, ja siinä piisasi työtä. Yhä usempi säteri olikin jäämässä autioksi, jolloin isokokoiset heinät ja ruohot valtasivat niitä ympäröivät niityt. Esityksen kuultuani osasin katsoa tunturia uusin silmin ja huomasin, että juuri näin oli tapahtumassa. Matalakasvuiset tunturikasvit kukkivat siellä, missä karjan kellot vielä kalkattivat. Missä ne olivat hiljenneet, kasvoi nurmilauhaa, koiranputkea ja muita korkeita ruohoja, ja oli aivan ilmeistä, että niityt olivat pikku hiljaa muuttumassa pajukoiksi.

Teini-ikään tullessani retkieni suunta muuttui pohjoiseen. Ei siksi, että olisin ollut erityisen kiinnostunut Lapista, vaan siksi että siinä iässä kaipaa ikäistensä seuraa, eikä Etelä-Norja ollut suomalaisten retkeilijöitten kartalla. Kilpisjärvellä tulin tutustuneeksi Mallan luonnonpuistoon, ja kuulin ettei sinne päästetä poroja, koska alueella kasvaa poikkeuksellisen runsaasti harvinaisia tunturikasveja. Tämän argumentin kuultuani olin ’pudota pepulleni’. Pitihän kaikkien tietää, että harvinaiset tunturikasvit viihtyvät parhaiten voimakkaasti laidunnetuilla alueilla ja että laidunnuksen vähentäminen – sen kieltämisestä puhumattakaan – jättäisi ne isompien kilpailijoitten jalkoihin. Kävin puhumassa Mallan avaamisesta poronhoidolle Luonnonsuojeluliitossakin, mutta turhaan; sielläkin vedottiin Montellin käsitykseen laidunnuksen vahingollisuudesta. Taisin suivaantuakin aika lailla. Montellin ajoista oli kulunut pitkään, ja sinä aikana tieto laidunnuksen ja tunturikasvillisuuden suhteesta oli karttunut. Miten ihmeessä luonnonsuojelijat saattoivat juuttua aikoja sitten virheellisiksi osoitettuihin käsityksiin? Siinä vaiheessa en omistanut ajatustakaan sille, oliko Malla tarpeellinen Käsivarren poroille vai ei. Ajattelin asiaa puhtaasti luonnonsuojelun kannalta.

Totesin vanhojen jäärien juuttuneen menneisyyteen ja koko kysymys jäi pitkäksi aikaa mielestäni: keskityin ravintoketjujen toimintaa koskevaan perustutkimukseen ja ajattelin Mallan kysymyksen, samoin kuin muidenkin Suomen tunturien laidunnuskäyttöä koskevien kysymysten, ratkeavan omalla painollaan, kun vanha sukupolvi korvautuu uudella. Nyt tiedämme, ettei näin ole käynyt: keskusteluun näkyvimmin osallistuvien biologien asenteet ovat entistäkin jyrkemmät.

Tilanteen selkiyttämiseksi on hyvä ottaa muutama askel taaksepäin ja kysyä onko meillä mitään periaatteellista syytä odottaa tunturikasvien olevan laidunnuksesta hyötyviä tai siitä kärsiviä, vai onko syytä odottaa, että tunturikasvit poikkeavat tässä suhteessa jyrkästikin toinen toisistaan. Oman tutkimukseni – sekä teoreettisen että empiirisen [1,2] – perussanoma on se, että jälkimmäinen vaihtoehto on oikea, mutta kokonaisuutena katsoen tunturikasvien joukossa on huomattavasti enemmän laidunnuksesta hyötyviä tai sitä suorastaan vaativia lajeja kuin laidunnuksesta kärsiviä lajeja. Teoriaa rakentaessani oletin ettei luonto noudata mitään tasapainoon pyrkivää suunnitelmaa, vaan kukin yksilö pyrkii varmistamaan resurssien saannin itselleen. Tasapaino syntyy – jos on syntyäkseen – siten, että rajoittavat resurssit painetaan niin alas, ettei populaatio enää pysty kasvamaan. Ravintoketjuissa on kuitenkin potentiaalisesti useita käyttäjä-resurssi -suhteita ja ekosysteemin tuottavuus ratkaisee sen, millä ravintoketjun portaalla tämä niukkuuden tasapaino toteutuu.

Kaikkein karuimmilla alueilla, kuten suurtunturien jäätikkö- ja rakkavyöhykkeessä, kasveille sopivia kasvupaikkoja on harvassa ja vuotuinen kasvu on todella vähäistä. Näille alueille laiduntavilla eläimillä ei ole asiaa, joten niukkuuden tasapaino muodostuu siten, että kasvit ottavat harvat potentiaaliset kasvupaikat haltuunsa ja estävät muiden kasvien pääsyn niihin. Meidän tuntureillamme tämän ’jään ja kiven maailman’ spesialisti on jääleinikki. Se pitää yhteytyksessä saamansa energian pääsääntöisesti liukoisessa muodossa ja pitää verson pystyssä nestejännityksen avulla. Näin se voi ottaa suuren osan kesän niukasta energiasaaliista talteen syksyn tullessa ja kasvattaa energiasaldoaan vuodesta toiseen, saavuttaen äärimmäisen karussakin kasvupaikassa parinkymmenen senttimetrin korkeuden ja peittäen kasvupaikan lehdillään. Varjostus haittaa kilpailijoiden siementen itämistä ja hidastaa siementaimien kasvua [3]. Tämä strategia toimii kuitenkin vain siellä, mistä kasveja syövät nisäkkäät puuttuvat. Liukoisessa muodossa olevat orgaaniset aineet ovat nimittäin kasvinsyöjien herkkua.

Seuraavan kategorian muodostavat ne ekosysteemit, joissa tuottavuus riittää elättämään kasvinsyöjiä, mutta ei niin korkeina tiheyksinä, että se riittäisi ruokkimaan petoja luonnon ollessa tasapainotilassa (tilapäiset huiput, joita esim. sopuleilla on, ovat tietenkin toinen juttu). Näissä ekosysteemeissä niukkuuden tasapaino muodostuu siten, että kasvinsyöjät painavat kasvimassan nälkärajalleen, joten kasvin menestys perustuu sen kykyyn kestää ajoittain kovaakin laidunnusta. Tämän ’laidunmaailman’ menestyjät kasvavat maanmyötäisinä mattoina, kuten sinirikko ja tunturikohokki tai ovat pienikokoisia ja pitävät lehtensä visusti maanpinnan tuntumassa, kuten kultakynsimö ja lapinesikko (vier. sivu). Menestyjiin kuuluu myös runsaasti heiniä, saroja ja vihvilöitä, jotka selviävät kovastakin laidunnuksesta, koska lehtien kasvusolukot ovat niiden tyvellä.

Kolmannen kategorian muodostavat ne ekosysteemit, joiden tuottavuus riittää elättämään petojen kannalta riittäviä kasvinsyöjämääriä. Näissä ’vihreän maailman’ ekosysteemeissä niukkuden tasapaino muodostuu ensisijaisesti petojen ja kasvinsyöjien välille. Koska kasvinsyöjät ovat petojen kontrolloimia, on kasvinsyöjien aiheuttama laidunnuspaine näissä ekosysteemeissä suhteellisen vähäinen, ja niukkuuden tasapaino muodostuu myös kasvien välille. Parhaiten menestyvät korkeaversoiset, leveälehtiset ruohot, kuten kullero, metsäkurjenpolvi ja sinivalvatti, jotka pystyvät ottamaan kasvupaikan haltuunsa ja jättämään pienemmän kasvit pimeyteen, sekä luonnollisesti myös pensaat ja puut. Tunturien tuottavimmat biotoopit edustavat tätä ekosysteenmikategoriaa, samoin meille tutut metsät.

Koska tunturiluonnon pääosa edustaa ’laidunmaailmaa’ on laidunnuksen ylläpito tämän päättelyketjun mukaan tärkeä osa tunturiluonnon suojelua. Voidaan tietenkin kysyä, voiko Suomen vähäisillä tuntureilla edes periaatteessa olla merkitystä Pohjolan tunturikasveille. Vastaus on kuitenkin varaukseton ’kyllä’. Pohjoismaisen tunturiluonnon harvinainen ja osin uhanalainenkin lajisto ei nimittäin ole jakautunut satunnaisesti tuntureille. Nämä lajit vaativat kalkkipitoista tai muuten emäksistä kallioperää, kun taas happamat syväkivet vallitsevat suurtunturien ydinosissa. Lisäksi tällaista kallioperää on löydyttävä riittävän korkealta. Nämä reunaehtot täyttyvät vain suhteellisen pienessä osassa tunturijaksoa, ja Käsivarren suurtunturit kuuluvat juuri tähän osaan.

Harvinaisten tunturikasvien suhteesta poron laidunnukseen on ’tarinoitu vahvasti’; erityisesti sen jälkeen, kun poroja on alkanut ilmestyä Mallan luonnonpuistoon. Selvää näyttöä on siitä, että laidunnuksen alkaminen on vähentänyt jääleinikkien ja kulleroitten populaatiota [5]. Jääleinikkiä ei kuitenkaan voi millään järkevällä kriteerillä luokitella harvinaiseksi tunturikasviksi. Se on kallioperän suhteen vaatimaton ja esiintyy valtalajina kaikilla ’jään ja kiven maailmaan’ yltävillä suurtuntureilla etelän Telemarkista pohjoisen Rástigaisalle. Tällaiset suurtunturit vaan sattuvat olemaan lähes järkiään Suomen rajojen ulkopuolella. Suomessa olevat jääleinikit edustavatkin sinänsä elinvoimaisten metapopulaatioiden reunoja. Niitä kannattaa toki suojella esim. poimimista vastaan Kilpisjärven seudun kaltaisella, suositulla retkeilyalueella, mutta valintatilanteessa pitää painottaa niitä lajeja, jotka ovat harvinaisia koko Pohjois-Euroopan mittakaavassa. Kullero ei taas ole varsinainen tunturikasvi, vaan esiintyy runsaana koko Fennoskandian pohjoisosissa, sekä metsissä että rehevimmissä tunturibiotoopeissa. Kasvupaikkavaatimuksiltaan se edustaa selkeästi ’vihreän maailman’ lajistoa.

Harvinaisisten tunturikasvien suhteesta laidunnukseen saa parhaan kuvan otostamalla niille tyypillisiä kasvupaikkoja eli dolomiittipaljastumien liepeitä eri intensiteeteillä laidunnetuilta alueilta. Suoritin tällaisen tutkimuksen yhdessä Johan Olofssonin kanssa 2000-luvun alussa [4] (tai pikemminkin suunnittelin ja rahoitin työn ja osallistuin tulosten tulkintaan; toteutus jäi Johanin vastuulle). Pyrimme standardisoimaan otannan kohteet mahdollisimman hyvin ja otostimme sitten dolomiittipaljastumien alapuolelta 10 x 2 metrin näyteloja, joka jaettiin 20:een neliömetrin kokoiseen ruutuun. Jokaiselta ruudulta laadittiin luettelo siellä tavatuista putkilokasveista; runsauksia ei arvioitu, koska se olisi ollut osin subjektiivista. Laskimme tästä aineistosta erilaisia tunnuslukuja, joista tässä yhteydessä mielenkiintoisin on punaisella listalla olevista lajeista saatujen havaintojen määrä suhteessa poronlaidunnksen intensiteettiin. Punaisen listan lajeiksi tulkittiin kaikki ne lajit, jotka oli luokiteltu uhanalaisiksi Suomessa, Ruotsissa tai Norjassa. Käytännössä kyse oli lähes yksinomaan Suomen punaisesta listasta, koska se on tunturikasvien osalta huomattavavasti naapurimaiden punaisia listoja laajempi. Laidunnuksen mittarina käytimme poron papanoiden runsauden luonnollista logaritmia; tämän indeksin luotettavuus tarkistettiin Bernesin [6] antamien porotiheyksien avulla. Tulokset näkyvät kuvassa alla; tumman punaiset pisteet edustavat Mallan luonnonpuistoa.

Kuvan sanoma on yksiselitteinen. Mitä kovempi laidunnus, sitä useammalta ruudulta löytyi punaisella listalla olevia tunturikasveja. Täysin laiduntamattomalla Pikku-Mallalla näitä havaintoja ei saatu yhtään, eikä kumma: dolomiittipaljastumien alaiset kasvupaikat olivat kulleroitten, metsäkurjenpolvien ja muitten korkeitten ruohojen hallussa. Eiväthän pienikokoiset tunturikasvit voi mitenkään menestyä sellaisissa oloissa.

Paras argumentti Mallan porottomuudelle on käsittääkseni se, että alue edustaa Pohjoiskalotilla ainutlaatuista koetilannetta. Tämän kokeen tuloksista on kuitenkin syytä myös ottaa oppia ja soveltaa niitä käytäntöön. Tulokset vahvistavat sen, minkä lapsena näin Jotunheimissa ja mistä Reidar Jørgensen tiesi kertoa. Tunturien lajirunsaus yleensäkin ja eritysesti vaativien tunturikasvien menestys perustuu voimakkaaseen laidunnukseen.

Lähteet

1 Oksanen, L. ym. P. 1981. Exploitation ecosystems in gradients of primary productivity. - American Naturalist 118: 240–261.
2 Aunapuu, M. ym. 2008. Spatial patterns and dynamic responses of arctic food webs corroborate the Exploitation Ecosystems Hypothesis (EEH). – American Naturalist, 171: 249–262.
3 Olofsson, J., Moen, J. & Oksanen, L. 1999. On the balance between positive and negative plant interactions in harsh environments. - Oikos 86: 539–543
4 Olofsson, J. & Oksanen, L. 2005. Effects of reindeer density on plant diversity in the Fennoscandian mountain chain. - kirjassa R. E. Haugerud, (toim) Proceedings of 11th Arctic Ungulate Congress, Saariselkä, Finland, 2003: 5–18.
5 Järvinen A. 2016. Jääleinikit katoavat porojen pötseihin Mallan luonnonpuistossa. HS 28.09.2016 https://www.hs.fi/tiede/art-2000002922865.html
6 Bernes C. 1995. Arktisk miljö i Norden. Nordiska Rådet, Tukholma

Lue lisää

KESÄLAIDUNNUS EI OLE YLILAIDUNNUSTA

"Ratkaisuksi ei voi vakavissaan edes ehdottaa pohjoisimman Lapin porolukujen alentamista sellaiselle tasolle, joka takaisi tunturien jäkälikköjen ja pajukkojen elpymisen ja tunturikoivikkojen palautumisen 1960-luvun alussa vallinneelle tasolle nykyisen laidunmaiden käytön puitteissa."

--- Teksti: Lauri Oksanen. Kuva: Henni Ylänne ---

Lauri Oksanen on UiT – Norjan arktisen yliopiston, Campus Altan emeritus-professori.

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 3/2019.
Voit ostaa lehden https://www.lehtiluukku.fi/pub?id=220827

Mediassa käytävässä porolaidunkeskustelussa näyttää sekoittuvan kaksi erillistä asiaa: poronlaidunnuksen voimakkuus ja sen ajoitus. Lisäksi kaikkia poron vaikutuksia kasvillisuuteen näytetään usein kutsuttavan ylilaidunnukseksi, vaikuttivatpa ne laidunten tuottavuuteen tai eivät. Klassisen esimerkin muodostaa Norjan raja Enontekiön-Koutakeinon alueella. Satelliittikuvasta näkee helposti, miten jäkälän valkoinen väri dominoi Norjan puolella – Suomen puolella taas jäkälättömät kankaat näkyvät tummina. Tätä on jopa Helsingin Sanomien pääkirjoituspalstalla tulkittu osoitukseksi Suomen tunturien ylilaidunnuksesta, kun taas Norjan puolella poroluvut on tiedepäätoimittaja Jukka Ruukin mukaan sopeutettu laidunten kantokykyyn [1]. Myös pajujen vähenemistä [2] ja mittariperhosen toukkien tappamien tunturikoivikkojen muuttumista avoimiksi ’koivusavanneiksi’ on pidetty merkkinä laidunmaitten kannalta kestämättömän suurista porotiheyksistä [3]. Vastaavaa kritiikkiä on esitetty myös Siperian tundran kesälaitumilta [4].

Jotta asiaan saataisi selkeyttä, on ensin selvitettävä käsitteet. Ylilaidunnus tarkoittaa sellaista laidunnuksen intensiteettiä, joka jatkuessaan heikentää alueen tuottavuutta laitumena. Ylilaidunnuksesta ei siis ole mielekästä keskustella määrittelemättä ensin kyseisen alueen käyttötarkoitusta. Suomen vähäisiä tunturialueita on nykytilanteessa mielekkäintä käyttää kesälaitumina. Jäkälikkö ei kestä kesäistä tallomista, vaan korvautuu kesälaitumilla heinillä ja saroilla, toisinaan myös varvuilla. Näin tapahtuu myös Norjan kesälaitumilla [5,6] (kuva vier. sivu). Suomen ja Norjan rajalla näkyvän kasvillisuuseron tulkitseminen Norjan oletusti alemmista porotiheyksistä johtuvaksi1 onkin selvä virhe; itse asiassa porotiheydet ovat korkeammat Norjan puolella [7]. Kyseessä on talvi- ja kesälaitumen välinen ero. Poro ei tarvitse jäkälää kesällä, vaan suosii ruohoja, heiniä ja saroja, joten tämä kesälaidunnuksen aiheuttama kasvillisuusmuutos on poron kannalta suotuisa.

Poron kesälaidunnus vähentää kiistatta pajukkoja [2,4,8,9], herkistää tunturikoivikoita mittariperhosten tuhoille ja vaikeuttaa niiden toipumista [10]. Pajukkojen sijalle muodostuva niittykasvillisuus voi kuitenkin olla kesälaitumena aivan pajukon veroista, jos ei parempaakin. Tunturikoivu, jonka enimmät lehdet ovat poron ulottumattomissa, on suhteellisen vähäarvoinen kesäisenä laidunkasvina. Se tosin ruokkii tatteja sienijuurillaan, mutta niin tekee vaivaiskoivukin. Koivikon harveneminen lisää kenttäkerroksen tuottavuutta parantamalla valaistusoloja, mikä on poron kannalta edullista. Jos kyse olisi todellisesta ylilaidunnuksesta, pitäisi tämän näkyä vasapainojen laskuna varsinkin Kaldoaivin ja Paistunturin paliskunnissa. Tällaista ei ole käsittääkseni tapahtunut.

Suomen tilanne poikkeaa naapurimaiden tilanteesta siinä suhteessa, että naapurimaissa muutokset ovat yleensä paikallisia, liittyen maatalouden muutoksiin, koska kesälaitumien rajat ovat pysyneet vuosisatojen ajan suunnilleen ennallaan. Pohjoisimmassa Suomen Lapissa – varsinkin Utsjoella – tunturikoivikot ovat taas pitkään olleet taantumassa laajoilla alueilla. Retkeillessäni 1960-luvun lopulla Paistunturin-Erttegvárrin aluella, havaitsin omituisia mättäitä lähes puuttomalla ylängöllä. Niiden sisältä löytyi koivun tuohta. Lisäksi alueella oli siellä täällä todella järeitä tunturikoivuja. Päättelin, että alueella oli kasvanut tunturikoivikkoa ja voisi ilmaston puolesta kasvaa edelleen. Tunturimittari oli kuitenkin tappanut lähes kaikki koivut joskus 1900-luvun alkupuolella ja poron kesälaidunnus oli estänyt koivikon toipumisen tyvivesoista. Henkiin olivat jääneet vain ne koivut, joilla oli säilynyt eläviä oksia poron riipimärajan yläpuolella. Vastaavaa koivikkojen ’savannisoitumista’ tapahtuu koko ajan pienessä mittakaavassa Norjassakin, kun porot pääsevät alueille, joita ne eivät aiemmin olleet maatalouden vuoksi saaneet laiduntaa.

Tämä ei kuitenkaan selitä prosessin laaja-alaisuutta pohjoisimmassa Suomen Lapissa. Se selittyy kun vertaa ennen vuoden 1852 rajasulkua vallinnutta laidunmaan käyttöä nykyiseen.

Kuvateksti

Perinteisessä laidunkierrossa porot olivat talvella sisämaassa; pääosin havumetsässä, keväällä ja syksyllä sisämaan tunturiylängöillä ja tunturikoivikoissa, kesällä suurtuntureilla tai rannikon niemissä ja saarissa. Rajasulun jälkeen Suomen puolelle jääneillä porosaamelaisilla oli käytössään vain niukasti tunturia, joten aiemmin kevät- ja syyslaitumina käytetyt matalat tunturinselänteet ja niitä reunustavat tunturikoivikot olivat parasta käytettävissä olevaa kesälaidunta, varsinkin Utsjoen-Inarin alueella ja Enontekiön itäosissa. Vain Käsivarressa oli sen verran suurtunturiluontoa, että matalampia selänteitä oli edelleen luonnollista käyttää ensisijaisesti syys- ja kevätlaitumina. Ruotsissa ja Norjassa taas perinteiset rajat talvi- kevät/syys- ja kesälaidunten välillä ovat pääsääntöisesti edelleen voimassa. Ympärivuotinen laidunnus on sallittua vain siellä, missä eri vuodenaikoina optimaaliset laitumet ovat pieninä kuvioina toistensa lomissa (yläkuva).

Suomen ja länsinaapuriemme välisen eron ymmärtämiseksi on syytä kerrata historiaa [12]. Kun Ruotsin ja Tanskan rajasta sovittiin 1751, huomattiin sen kulkevan läpi tunturisaamelaisten laidunmaitten. Ongelma ratkaistiin Lappcodicil-nimisellä lisäpöytäkirjalla, joka antoi porosaamelaisille oikeuden valita kumman tahansa maan kansalaisuuden, mutta silti hyödyntää rajan molemmilla puolilla olevia laitumia, vallitsipa maitten välillä rauha tai sotatila. Utsjoen saamelaisten perinteisiä merikalastusoikeuksia ei sen sijaan huomattu taata. 1800-luvun alun myllerryksissä Norja siirtyi itsehallinnollisena alueena Ruotsin osaksi. Ruotsi taas menetti Suomen Venäjälle, ja näin syntyneeseen Suomen Suurruhtinaskuntaan liitettiin myös alkuaan ydin-Ruotsiin kuuluneita alueita: Tornionlaakson itäpuoli sekä Enontekiön, Utsjoen, Inarin, Kittilän ja Sodankylän lapinmaat. Tanskan kansalaiset muuttuivat tällöin automaattisesti norjalalaisiksi, Ruotsin kansalaisilla ei taas ollut vastaavaa tarvetta muuttaa kansalaisuuttaan, elleivät he omistaneet kiinteää omaisuutta Suomen Suurruhtinaskunnassa. Tämän vuoksi Pohjoiskalotilla jutaavat tunturisaamelaiset olivat 1800-luvun alkupuoliskolla lähes järkiään joko Ruotsin tai Norjan kansalaisia.

Jutaavien tunturisaamelaisten ja paikoillaan pysyvien, pienimuotoista poronhoitoa harjoittavien saamelaisryhmien välillä oli kaikkialla konflikteja, joissa tunturisaamelaiset olivat yleensä ’niskan päällä’. Ruotsissa altavastaajina olivat Norrbottenin ja Västerbottenin metsäsaamelaiset, Norjassa rannikon merisaamelaiset, Suomessa taas ennen kaikkea Inarin saamelaiset. Suomessa tilanteeseen liittyi kuitenkin myös kansainvälinen ulottuvuus, koska tunturisaamelaiset olivat muodollisesti ulkomaalaisia. Suomen Suurruhtinaskunnan virkamiehet pitivät omiensa puolta ja odottivat samaa norjalaisilta. Kriisi syveni kun norjalaiset alkoivat rajoittaa utsjokisten merikalastusoikeuksia. Suomi vastasi uhkaamalla sanoa irti Lappcodicilin laidunoikeuksia takaavat osat. Koska norjalaisilla oli paljon enemmän menetettävää, niin alkuperäinen tarkoitus lienee ollut utsjokisten merikalastusoikeuksien turvaaminen. Norjassa tehtiin kuitenkin selvä ero saamelaisten ja ’aitojen norjalaisten’ välillä, eivätkä saamelaisten laidunnusoikeudet kiinnostaneet norjalaisia. Utsjokisten merikalastusoikeuksien varmentaminen hahmotettiin taas Suomen tai mahdollisesti Venäjän laajentumispyrkimysten verhoksi. Seurauksena oli rajan sulkeutuminen porosaamelaisilta, jotka joutuivat nyt valitsemaan maitten välillä. Tämä käynnisti Suomen puolella muutosprosessin, jossa kevät- ja syyslaitumille tyypillinen kasvillisuus – tiheähköt tunturikoivikot, runsaat pajukot ja jäkäläiset tunturikankaat – alkoivat muuttua kesälaitumille tyypilliseksi kasvillisuudeksi.

Jos jäkälien häviäminen ja pajukkojen väheneminen Suomen tuntureilta ja niitä ympäröivien tunturikoivikkojen ’savannistuminen’ koetaan ongelmaksi, niin siihen on vain yksi hyväksyttävissä oleva ratkaisu: laidunkierron palauttaminen ennen vuotta 1852 vallinneen mallin mukaiseksi. Tämä on kuitenkin laaja kysymys, jota ei hetkessä ratkaista. Ratkaisuksi ei voi vakavissaan edes ehdottaa pohjoisimman Lapin porolukujen alentamista sellaiselle tasolle, joka takaisi tunturien jäkälikköjen ja pajukkojen elpymisen ja tunturikoivikkojen palautumisen 1960-luvun alussa vallinneelle tasolle nykyisen laidunmaiden käytön puitteissa. Tämä olisi kuolinisku Suomen saamelaisalueen poronhoidolle.

Omasta mielestäni asian pitäisi olla päivänselvä. Jokaisen on otettava vastuu omista päätöksistään; tämä koskee myös valtiovaltaa. Suomen Lapin tunturien jäkäläkato, pajukkojen väheneminen ja tunturikoivikkojen ’savannistuminen’ ovat loogisia seurauksia Suomen valtiovallan päätöksistä, joiden seurauksina aiemmat syys- ja kevätlaitumet muuttuivat kesälaitumiksi. Näiden päätösten seurauksia ei voi maksattaa saamelaisilla vaatimalla porolukujen radikaalia alentamista pohjoisimmassa Suomen Lapissa.

Lähteet

1 Ruukki J. 2016. Porojen tehotuotanto on ympäristöriski. - Helsingin Sanomat 19.09.2016. https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000002921486.html
2 den Herder M. ym. 2008 Reindeer herbivory reduces willow growth and grouse forage in a forest–tundra ecotone. - Basic and Applied Ecology, 9, 324–331.
3 Järvinen A. 2018. Antero Järvinen vaatii kuriin ”luonnotonta poromäärää”... – Lapin Kansa 25.11.2018
4 Golovatin M.G. ym. 2012. Effect of reindeer overgrazing on vegetation and animals of tundra ecosystems of the Yamal peninsula. CZECH POLAR REPORTS 2: 80–91.
5 Oksanen L. 1978. Lichen grounds of Finnmarksvidda, northern Norway, in relation to summer and winter grazing by reindeer. - Rep. Kevo Subarctic Res. Stat. 14: 64–71.
6 Ylänne H. ym. 2018. Consequences of grazer-induced vegetation transitions on ecosystem carbon storage in the tundra. – Functional Ecology 2018: 1–12.
7 Bernes C. 1995. Arktisk miljö i Norden. Nordiska Rådet, Tukholma
8 Olofsson, J. ym. 2001. Effects of summer grazing by reindeer on vegetation structure, productivity and nutrient cycling in the North Fennoscandian tundra. – Ecography 24:13–24
9 Bråthen K.A. ym. 2007. Induced Shift in Ecosystem Productivity? Extensive Scale Effects of Abundant Large Herbivores. - Eco-systems 10: 773–789.
10 Jepsen J. ym. 2013. Ecosystem impacts of a range expanding forest defoliator at the forest-tundra ecotone. - Ecosystems 16: 561–575.
11 Virtanen R. ym. 2016. Where do the treeless tundra areas of northern highlands fit in the global biome system: toward an ecologically natural subdivision of the tundra biome. – Ecology and Evolution 6: 143–158.
12 Riseth J-Å & Oksanen, L. 2007. Resursøkonomiske og økologiske perspektiver på grenseoverskridende reindrift. kirjassa: E. Niemi, I. Sommerseth & E. G. Broderstad, eds. Grenseoverskridende reindrift før og etter 1905. Skriftserie for samiske studier, Univ. Tromsø; ss. 143–163.

Lue lisää

MUUTTUVAT POROLAITUMET

Poronhoidon laidunympäristössä on tapahtunut vuosikymmenten saatossa monia muutoksia, jotka vaikuttavat laidunten määriin, kuntoon ja käytettävyyteen sekä samalla myös poronhoitoon. Ne tekijät, joka vaikuttivat aikaisemmin selvemmin poronhoitoon, eivät välttämättä vaikuta enää samalla tavalla, koska myös poronhoito on muuttunut. Toisaalta joillakin tekijöillä, mm. ilmastonmuutos, on entistä enemmän vaikutusta niin laitumiin kuin poronhoitoon. Viime vuosina myös tutkimus on tuonut paljon sellaista lisätietietoa, jonka perusteella eri vaikutustekijöitä voidaan tarkastella ja arvioida monipuolisemmin.
---Teksti ja kuvat: Jouko Kumpula ---

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 3/2019.
Voit ostaa lehden https://www.lehtiluukku.fi/pub?id=220827

Talvilaitumet tärkeitä poronhoidolle

Aikaisemmissa tutkimuksissa on havaittu, että talvilaitumista erityisesti jäkälälaidunten runsaus vaikuttaa luonnonlaitumilla hoidettavien poromäärien kokoon paliskunnissa (Kumpula ym. 2000). Samalla tutkimuksissa on havaittu, että jäkälä- ja luppolaidunten runsaus ja laatu vaikuttivat niin porokannan selviytymiseen talvesta kuin myös sen vasatuottoon ja tuottavuuteen syksyllä (Kumpula & Nieminen 1992; Kumpula ym. 1998). Samalla jäkäliköillä laiduntavien poromäärien on havaittu vaikuttavan jäkälälaidunten kuntoon. (mm. Kumpula 2000).

Nykyisessä poronhoitolaissa talvilaidunten kestävä tuottokyky katsotaan edelleen yhdeksi kriteeriksi paliskuntien suurimpien sallittujen eloporomäärien määrittämisessä (Poronhoitolaki 21§). Toisaalta suurimmassa osassa poronhoitoaluetta jäkälä- ja luppolaitumet ovat viime vuosikymmeninä vähentyneet, heikentyneet ja pirstoutuneet metsätalouden ja monien eri maankäyttömuotojen vaikutuksesta. Tämä kehitys on ollut jatkuvaa ja poronhoito on joutunut sopeutumaan siihen mm. talviaikaista lisäruokintaa ja poronhoitomenetelmiä kehittämällä.

Kesä- ja syyslaidunten merkitys lisääntynyt

Talvilaitumilla ja poronhoidossa tapahtuneiden muutosten myötä kesä- ja syyslaidunten merkitys on poronhoidossa entisestään lisääntynyt. Kesälaitumilla porot kuntoutuvat ja kasvavat syksyyn mennessä. Hyvä syyskunto on myös edellytys syksyn kiima-ajan oikea-aikaiselle ajoittumiselle ja vaadinten tiinehtymiselle. Syyskunto vaikuttaa myös porojen talviaikaiseen selviytymiseen mm. siksi, että poron syksyyn mennessä keräämät varastorasvat auttavat poroa selviytymään talvesta.

Poro laiduntaakin kesä- ja syysaikana hyvin monipuolisesti ja laajakirjoisesti eri kasvilajeja ja sieniä saaden niistä tyypillisiä ominaisuuksia lihaansa. Teurasvasat, jotka muodostavat nykyisin teurasporoista 75–85 %, ovat kasvaneet kesän ja syksyn aikana pelkästään luonnonlaidunten tarjoamalla ravinnolla. Talviruokinnasta huolimatta myös teurastetut raavaat porot ovat eläneen ainakin puoli vuotta luonnonravinnolla ennen teurastustaan, minkä vuoksi talviruokinnan vaikutus poronlihan ominaisuuksiin seuraavana syksynä on todennäköisesti verrattain pieni.

Jo aikaisemmassa tutkimuksessa kesälaidunten poroporotiheyksien ja porojen ruokinnan määrän onkin havaittu vaikuttavan mm. vasojen teuraspainoihin (Kumpula ym. 2002). Kesälaidunten määrä, laatu ja saatavuus sekä hyvin suunniteltu talviaikainen lisäruokinta muodostavat siten nykyporonhoidossa keskeisiä elementtejä niin poronlihan ominaisuuksien ja laadun kuin myös poronhoidon tuottavuuden kannalta.

Talvilaitumet vähentyneet ja heikentyneet

Luonnonvarakeskuksen (Luke) vuosina 2016–2018 toteuttama porolaiduninventointi (Kumpula ym. 2019) osoittaa, että talvilaitumien väheneminen, heikkeneminen ja pirstoutuminen ovat edelleen jatkuneet. Tämä johtuu suurelta osin poronhoidon, metsätalouden ja laajenevan maankäytön erillis- ja yhteisvaikutuksista. Jäkäliköiden heikkenemiseen vaikuttaa todennäköisesti yhä enemmän myös ilmastonmuutos.

Laiduninventoinnin perusteella havumetsäalueen yhtenäisimmät ja laadultaan parhaat varttuneiden ja vanhojen metsien jäkälä- ja luppolaitumet sijaitsevat Metsä-Lapin laajoilla suojelualueilla. Laadultaan heikoimmat talvilaitumet sijaitsevat poronhoitoalueen etelä- ja keskiosissa, jossa metsien rakennetta hallitsevat hakkuualueet, taimikot ja nuoret kasvatusmetsät. Viimeksi mainitulla alueella on kuitenkin runsaasti soiden ja tuoreempien kangasmaiden kesä- ja syyslaitumia.

Poronhoitoalueen etelä- ja keskiosan 33 paliskunnassa muu maankäyttö kuten asutus, matkailu, maanviljely, kaivokset, turvetuotantoalueet ja tiestö sekä niitä ympäröivät häiriöalueet kattavat jo yli 25 prosenttia laidunten kokonaisalasta. Häiriöalueilla porojen laidunnus vaikeutuu monien syiden vuoksi, koska porot joko välttävät häiriöalueita tai toisaalta porojen laidunnus näillä alueilla aiheuttaa usein ongelmia muiden elinkeinojen, asutuksen, matkailun tai muun maankäytön kanssa.

Kahdessakymmenessä pohjoisimmassa paliskunnassa sijaitsevilla pysyvillä koealoilla jäkäläbiomassat ovat vähentyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana keskimäärin 30 prosenttia. Samaan aikaan varpujen ja sammalten määrät ovat lisääntyneet merkittävästi.

Kuluneimmat jäkäliköt sijaitsevat Tunturi-Lapin ja Keski-Lapin paliskunnissa, joissa ei ole selvää laidunkiertoa talvi- ja kesälaidunten välillä. Jäkäläbiomassat ovat kuitenkin hieman nousseet muutamassa tunturipaliskunnassa. Suurimmat jäkäläbiomassat löytyvät edelleen Metsä-Lapin paliskuntien vain talvilaidunkäytössä olevilta laidunalueilta, jotka sijaitsevat suojelualueilla.

Tilastoanalyysien perusteella koealojen jäkäläbiomassoihin vaikuttavat selvimmin laidunnuksen vuodenaikainen ajoittuminen, porotiheydet ja metsätalouden aiheuttamat muutokset metsien rakenteessa ja vanhojen metsien määrissä. Myös maankäytön laajuus ja todennäköisesti ilmastonmuutos selittävät kasvillisuusmuutoksia. Edelliset tulokset jäkälälaidunten jäkäläbiomassoihin vaikuttavista tekijöistä ovat myös varsin yhteneväiset aikaisemmin tehdyn tutkimuksen kanssa (Kumpula ym. 2014).

Ilmastonmuutos vaikuttaa laitumiin entistä enemmän

Lämpötilamittauksista ja erilaisista aineistoista avulla tehtyjen analyysien perusteella maapallon keskilämpötilat ovat viime vuosikymmeninä nousseet merkittävästi. Voimakkainta lämpeneminen on ollut arktisilla ja pohjoisilla alueilla (IPCC 2018). Näiden alueiden on havaittu myös vihertyvän ja tätä vihertymistä selittää todennäköisesti osaltaan mm. kasvukauden pidentyminen ilmaston lämmetessä. Tähän liittyen mm. Syke on arvioinut mallintamisen perusteella (Syke 2008), että myös Suomen tunturialueella jo nyt käynnissä oleva havumetsien levittäytyminen voimistuu ja mahdollistuu pitkällä aikavälillä lähes koko nykyisellä puuttoman tunturipaljakan alueella.

On todennäköistä, että tiheiden metsien lisääntyessä ilmaston lämpenemisen seurauksena varvut ja sammalet lisääntyvät pohjakerroksessa maajäkälien määrien vähentyessä. Tähän suuntaan viittaavat myös uusimmassa laiduninventoinnissa havaitut kasvillisuusmuutokset jäkäliköillä.

Talvien lämpeneminen edistää todennäköisesti myös hyönteistuhoja. Mm. hallamittari uutena lajina tunturialueilla aiheutti vuosina 2005–2008 Kaldoaivin alueella lähes 400 km2:n alueella tunturikoivikkotuhoja (Mikkola Kari 2009, julkaisematon). Viime vuosien aikana myös Muotkatunturin alueella on ollut varsin laajoja koivikkotuhoja.

Syksyjen ja talvien lämmetessä ns. jäätalvien määrä sekä talvien välinen vaihtelu lumi- ja kaivuolosuhteissa ovat todennäköisesti myös lisääntymässä. Mm. Huippuvuorilla on jäätalvien havaittu yleistyneen viime vuosikymmeninä merkittävästi ja olleen osasyynä peurojen talviaikaisiin kuolemiin (Hansen ym. 2014). Viime vuosikymmen aika myös Suomen poronhoitoalueella on koettu lumi- ja kaivuolosuhteiltaan vaikeita talvia. Tällaisten talvia saattaa esiintyä tulevaisuudessa entisestä useammin, sillä mallintamalla tehdyt analyysit viittaavat erityisesti jäätalvien yleistyvän tulevaisuudessa (Turunen ym. 2016).

Varautuminen ja sopeutuminen muutoksiin

Vaikka poronhoidolla on edessä monia haasteita, voidaan käynnissä oleviin ja tuleviin muutoksiin sopeutua huomioimalla mm. laitumiin ja poronhoidon tuottavuuteen vaikuttavat tekijät monipuolisesti. Tutkimalla ja kehittämällä eri tilanteisiin ja ympäristöihin parhaiten soveltuvia poronhoitomenetelmiä ja sopeutumisstrategioita voidaan muutoksiin sopeutua ja varautua. Talviruokinnan ja hoitomenetelmien kehittämisen seurauksena vaadinten kunto ja vasatuotto ovatkin viime vuosikymmeninä nousseet niin Kutuharjun koetarhalla kuin myös useimmissa paliskunnissa.

Toisaalta talvilaidunten nykytilan ja käytettävyyden parantaminen edellyttäisi kokonaisvaltaisia ja pitkäaikaisia porolaidunten hoitosuunnitelmia. Poronhoidossa paliskuntien laidunkiertojärjestelmien kehittäminen sekä poromäärien säätelyn tarpeet ja mahdollisuudet tulisi huomioida. Metsätaloudessa suojelualueiden ulkopuolella olevien poronhoidolle tärkeiden, luonnontilaisten vanhojen metsien säästäminen tai varovainen käsittely säilyttäisi poronhoidolle tärkeitä laidunmetsiä. Metsän peitteisyyttä ja monipuolista ikärakennetta ylläpitävien jatkuvan kasvatuksen metsänkäsittelymenetelmien kehittäminen ja laajempi käyttöönotto parantaisivat laidunmetsien tilaa kattavammin. Maankäytön suunnittelussa rauhallisten laidunalueiden säilyttäminen mahdollisimman vähällä uudella maankäytöllä turvaisi poronhoidolle suotuisaa laidunympäristöä.

Kirjallisuus:

Hansen, B.B., Isaksen, K., Benestad, R.E., Kohler, J., Pedersen, Å.Ø, Loe, L.E., Stephen J., Coulson, S.J., Larsen, J.O. & Varpe, Ø 2014: Warmer and wetter winters: characteristics and implications of an extreme weather event in the High Arctic. Environmental Research Letters 9. 114021 (doi:10.1088/1748–9326/9/11/114021)
IPCC 2018: IPCC:n kokoamaa havaintosarjaa käynnissä olevasta ilmastonmuutoksesta, Allen ym. 2018 (https://www.ipcc.ch/site/assets/uploads/sites/2/2019/02/SR15_Chapter1_Low_Res.pdf)
Kumpula, J. ja Nieminen, M. 1992: Pastures, calf production and carcass weights of reindeer calves in the Oraniemi co-operative, Finnish Lapland. -Rangifer 12 (2): 93–104.
Kumpula, J., Colpaert, A. & Nieminen, M. 1998: Reproduction and productivity of semi-domesticated reindeer in northern Finland Canadi-an Journal of Zoology 76(2): 269–277
Kumpula, J., Colpaert, A. & Nieminen, M. 2000: Condition, potential recovery rate and productivity of lichen (Cladina spp.) ranges in the Finnish reindeer management area. -Arctic, 53 (2): 152–160
Kumpula, J., Colpaert, A. & Nieminen, M. 2002: Productivity factors of the Finnish semi-domesticated reindeer (Rangifer t. tarandus) stock during 1990s. –Rangifer 22(1): 3–12.
Kumpula, J., Kurkilahti, M., Helle, T. & Colpaert, A. 2014: Both reindeer management and several other land use factors explain the reduction in ground lichens (Cladonia spp.) in pastures grazed by semi-domesticated reindeer in Finland. –Regional Environmental Change 14: 541–559.
Kumpula, J., Siitari, J., Siitari, S., Kurkilahti, M., Heikkinen. J. & Oinonen, K. 2019. Poronhoitoalueen talvilaitumet vuosien 2016–2018 laiduninventoinnissa : Talvilaidunten tilan muutokset ja muutosten syyt. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 33/2019. Luonnonvarakeskus. Helsinki. 86 s.
Syke 2008: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – Osa 1, Tulokset ja arvioinnin perusteet, (Toim. Anne Raunio, Anna Schulman ja Tytti Kontula), Luku: Tunturit (Kirj: Norokorpi ym.). Suomen ympäristö 8 /2008
Turunen, M.T., Rasmus S., Mathias Bavay, M., Ruosteenoja, K. & Heiskanen, J. 2016: Coping with difficult weather and snow conditions: Reindeer herders’ views on climate change impacts and coping strategies. Climate Risk Management 11 (2016) 15–36.

Lue lisää

HAASKAKUVAUSPAIKKOJEN VAIKUTUKSET POROELINKEINOLLE PITÄISI SELVITTÄÄ TUTKIMUKSELLA

Oivangin paliskunnan poroisäntänä kesäkuun alussa aloittanut Juha Kujala toivoo, että haaskakuvauspaikkojen pito kiellettäisiin kokonaan poronhoitoalueella. Hän uskoo, että tieteellinen tutkimus voisi todistaa sen, minkä poromiehet ovat huomanneet jo tapahtuneen: haaskanpito on haitallista poronhoidolle ja vaaraksi ihmisille.
---Teksti: Timo Rehtonen. Kuva: Pertti Torvinen ---

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 3/2019.
Voit ostaa lehden https://www.lehtiluukku.fi/pub?id=220827

Kujala toivottaa petotutkijat tervetulleiksi Kuusamoon.

– On kuin huuto tuuleen, kun poroelinkeinon harjoittaja yrittää saada näkemyksensä julki. Jokainen osapuoli voi kertoa mielipiteitä ja tarinoita, mutta niiden painoarvo on hyvin vähäinen verrattuna siihen, että asiaan perehdyttäisiin tosiasioiden ja tutkimuksen kautta. Tutkimusta tarvitaan ja pikaisesti. Poroelinkeino elää täällä tukalia aikoja.

Haaskanpito on lisännyt petovahinkoja

Petovahinkojen määrä on ollut nousujohteista Oivangin paliskunnan alueella 2000-luvulla. Vuosi 2017 oli pahin miesmuistiin. Alueella tehdyn tutkimuksen mukaan suurin vasahävikin aiheuttaja pedoista on karhu.

– Ammattimaista haaskakuvaustoimintaa täällä on harjoitettu vuodesta 2007 lähtien. Nykyään Kuusamon itäosien alueella tiedossa olevia haaskakuvausta harjoittavia yrityksiä on ainakin viisi, joista meidän paliskunnan alueella neljä. Niiden vuoksi paliskunnan itäosaan on muodostunut valtava petokeskittymä, jonne porolla ei ole asiaa. Sinne jos se menee, syödyksi se tulee, Kujala toteaa.

Petoja pelätessään poro pakenee itäisiltä, sinänsä muuten erinomaisilta laidunmailta kohti länttä, asutuksen piiriin.

– Tästä aiheutuu haittaa maanviljelylle ja kylien asukkaille sekä lisätöitä meille, kun joudumme siirtämään poroja pois asuinalueelta. Poro ei pysty nyt palkimaan niillä alueilla, joilla se on tottunut liikkumaan luontaisesti vuosisatojen ajan.

Myös poron käytös on muuttunut

– Porot hakeutuvat aukeille ja pysyvät tokassa, ja aina jos jossakin rasahtaa, silloin lähdetään. Ja kun tokka joutuu olemaan jatkuvassa laukassa, vasat eivät kasva samalla tavalla kuin rauhallisemmissa olosuhteissa.

Jatkuvassa liikkeessä olevissa tokissa vasat myös joutuvat helposti erilleen emistään.

– Sitä kautta vasoja häviää paljon. Petojen pyytämiä aikuisia poroja kyllä löydetään, mutta vasoista ei petojen jäljiltä jää jäljelle välttämättä yhtään mitään, Juha Kujala sanoo.

Ihminen kohtaa karhun aikaisempaa useammin

Kujalan mukaan kohtaamiset ihmisen ja karhun välillä ovat lisääntyneet viime vuosina. Sosiaalisessa mediassa on nähtävänä kuvia karhuista mökkien terasseilla ja pihojen roskapöntöillä. Kerrotaan tapauksista, joissa karhu on saapunut paikalle kuultuaan mönkijän äänen.

– Mönkijän saapuminen tarkoittaa näille karhuille ruoka-aikaa. Ennen karhut eivät tulleet näkösälle, mutta haaskaruokinnan tuloksena ne istuskelevat nyt teiden varsilla odottaen ateriaa. Ihmisen haju ei enää karhua pelota. Mutta mitä tapahtuu sitten, kun ihmisellä ei olekaan mukanaan ruokaa? Kauhulla odotan sitä päivää, kun jotakin vakavaa tapahtuu. Kuka silloin on vastuussa? Kujala kysyy.

Hän painottaa, että kysymys ei ole petovihasta.

– Pedot kuuluvat Suomen luontoon ja saalistavat sen ruuan mitä tarvitsevat, mutta petokannan kuuluu olla sopusoinnussa muun luonnon kanssa. Järjetön ruokkiminen ja petokannan vahvistaminen vääristää tilannetta merkittävästi

Haaskanpitoa on puolusteltu sillä, että kun karhuja ruokitaan, ne eivät syö muuta. Kujala ei pidä selitystä uskottavana.

– Valtakunnan raja-aidan takaa eivät karhut lopu. Sieltä ne käyvät haaskojen houkuttelemana vierailemassa täällä ja samalla pääsevät poronmakuun.

Pedoille on tehty suojavyöhyke

Oivangin paliskunnassa on kohdattu ongelmia vahinkoja aiheuttavan pedon metsästyksessä. Vaikka poistolupa on saatu, eläintä ei saa seurata haaskakuvaustoiminta-alueelle.

– Tämä rajaa isoja alueita pois pyynnin piiristä, mikä on ihan käsittämätöntä. Pedoille on tehty eräänlainen turvapaikka, joka hankaloittaa luvallista pyyntiä. Samasta syystä aiheutuu haittaa myös metsästysseurojen toiminnalle, kun niillä ei ole tietyillä alueilla enää metsästysoikeutta, Kujala sanoo.

Ikiaikaista elinkeinoa ajetaan alas

Juha Kujala ihmettelee haaskakuvauksen saamaa painoarvoa olemassa olevien elinkeinojen joukossa.

– Se on aika vapaata toimintaa. Siihen pystyy melkein kuka vaan alkamaan, kunhan omistaa jonkinlaisen läntin maata. Haittoja puolestaan vähätellään, niitä ei haluta noteerata. Haaskakuvaustoiminta pitäisi ehdottomasti kieltää poronhoitoalueella, koska se haittaa merkittävästi poroelinkeinoa. Eikä edes sen liiketaloudellinen merkitys alueelle ole kummoinen, sen voi jokainen nähdä tutkimalla yritysten liikevaihtoja.

Kujala kertoo poroelinkeinon harjoittajien tuntevan tulevansa uhatuiksi monesta suunnasta samaan aikaan. Poikkeuksellisen suurista porovahingoista kärsineille paliskunnille maksettu Lex Halla -korvausjärjestelmä lakkautettiin samaan aikaan kun petovahingot alkoivat lisääntyä.

– Hävikkikorvauksia ei enää makseta samassa suhteessa kuin aikaisemmin. Petotilanteen vuoksi porot siirtyvät yhä enemmän asutuksen piiriin, missä ne aiheuttavat haittaa viljelyksille ja asutukselle. Tuntuu, että poro ei ole missään oikeassa paikassa. Tämä on erikoinen asetelma, koska kyseessä on ikiaikainen elinkeino, jota on harjoitettu täällä vuosisatoja. Vaikuttaa siltä, että meitä yritetään ajaa väsyksiin, ja sitten kun ihminen väsyy, ainoaksi vaihtoehdoksi jää ammatin lopettaminen.

Oivangissa ei kuitenkaan aiota antaa periksi haasteiden edessä. Poroisäntänä Kujala pyrkii viemään vahvaa viestiä päättäjien korviin haaskakuvauspaikkojen merkityksestä petovahinkojen syntyyn. Tavoitteena on, että haaskanpito kiellettäisiin poronhoitoalueella.

– Me olemme kasvaneet poroperheissä, osaamme tämän homman ja teemme sitä ylpeydellä. Haluamme jalostaa erittäin laadukasta lihatuotetta, ja nykyisin myös matkailussa poro on suuri vetovoimatekijä. Viesti haaskanpitopaikkojen vahingollisuudesta päättäjien suuntaan on ollut aivan liian vaisu. Tilanteen vakavuuteen pitää viimeistään nyt herätä, Juha Kujala toteaa.

Kohtaaminen suolla

Myös poromies Jarmo Aikkila on huomannut petokantojen kasvaneen Oivangin paliskunnan alueella.

– Karhukantojen kasvuun on vaikuttanut omalta osaltaan karhun kevätpyynnin kieltäminen, mutta mielestäni suurempi merkitys on ollut haaskanpitopaikkojen määrän kasvamisella, Aikkila sanoo ja kertoo kuulleensa yhä enemmän karhujen vierailuista mökkien ja talojen pihoilla.

– Onhan selvää, että kun ihminen ruokkii petoeläintä, se oppii yhdistämään toisiinsa ihmisen ja ruuan. Sen luontainen pelko katoaa. Sitten kun tällaisessa ympäristössä kasvaneet karhunpennut aikanaan tekevät omia pentuja, haaskaruokinnan vaikutus karhujen kesyyntymiseen kertaantuu.

Aikkila kertoo esimerkkitapauksen karhun kesyyntymisestä.

– Viime marraskuussa olimme Juha Aikkilan kanssa menossa mönkijöillä tarkastamaan paliskunnan itärajan aitaa. Aidan eteläpäässä, pian ohitettuamme yhden näistä haaskanpitopaikoista, Juha huomasi, että hänellä oli pudonnut vasara mönkijän tarakalta. Hän lähti ajamaan takaisin päin omia jälkiään. Ollessaan muutaman sadan metrin päässä, hän soitti minulle ja kertoi, että jängällä on mönkijän jäljen päällä vastassa karhu, joka ei liiku mihinkään. Päinvastoin se tuntui vain odottelevan. Todettiin siinä, että eiköhän sitä päivä pärjätä yhdelläkin vasaralla. Jälkeenpäin tulkitsimme tilanteen niin, että mönkijän äänen kuultuaan karhu oli arvellut ruokakuljetuksen saapuneen.

Tämän vuoden alussa Sipilän hallitus muutti riistavahinkolakia. Lakia valmistelleen maa- ja metsävaliokunnan mietintöön sisältyi seuraava virke: ’Lisäksi haaskanpitoon on vaikutettava siten, että sen petovahinkoja lisäävät kielteiset vaikutukset voidaan estää sääntelyllä.’

– Onhan se hyvä, että asiasta on päättävällä tasolla lausuttu edes jotain, mutta tarkemmin tekstiä miettiessä huomaa, että eihän se tarkoita kyllä käytännössä yhtään mitään, Jarmo Aikkila toteaa.

Eikä mietinnön ajatus näy itse laissakaan millään tavalla. Nähtäväksi jää, tuleeko riistavahinkolakiin haaskaanpitoa rajoittavia määräyksiä nykyisen hallituskauden aikana.

Tutkimusta ei ole tehty

Petotutkija, tutkimusprofessori Ilpo Kojola Luonnonvarakeskuksesta toteaa, että varsinaista tutkimusta haaskanpidon vaikutuksista petovahinkojen määrään ei ole tehty.

– Tutkimusta asiasta ei ole, mutta Luken viime vuonna julkaisemasta Suurpetojen vaikutus poronhoitoon -raportista ilmenee, että karhuvahingot ovat kasvaneet Oivangissa voimakkaasti noin vuoden 2005 jälkeen.

Luken erikoistutkija Jouko Kumpula puolestaan sanoo, että ’poromiesten näkemys ja huoli ongelmasta on hyvin perusteltu ja varmasti aiheellinen’.

– On siis harmi, ettei aiheesta ole saatu aikaan tutkimusta, vaikka siihen olisi tarve. Mikäli tällaiseen tutkimukseen löytyisi rahoitus jotain kautta, hanke voitaisiin suunnitella ja aloittaa aika piankin. Minulla itselläni ei ole kuitenkaan vielä tiedossa tällaista rahoitusta.

Myös Suomen riistakeskuksessa erikoissuunnittelijana työskentelevä, aikaisemmin RKTL:n porotutkimuksissa mukana ollut Harri Norberg katsoo, että selvitystä asiaan tarvittaisiin.

– Tiedossani ei ole, että haaskanpidon vaikutuksista petokantoihin tai porovahinkoihin olisi tehty tutkimuksia. Vasakuolleisuustutkimukset Oivangissa vuosina 1999–2004 toivat esille, että karhun merkitys vasahävikin aiheuttajana oli joinakin vuosina suuri, toisina vuosina vasat selvisivät paremmin. Tuolloin ei vielä alueella ollut aktiivista haaskakuvaustoimintaa ja kuolevuuslähettimillä pannoitettujen vasojen selviytymiseen vaikutti pitkälti se, miten karhut liikkuivat tutkimusalueilla vasonta-aikaan. Uusille tutkimuksille olisi nykyisessä tilanteessa selkeästi tarvetta.

Eläimet oppivat ihmisen hajun tarkoittavan ruokaa

Eläintenkouluttaja Tuire Kaimio kirjoittaa kolumnissaan (Yle), että ’eläimet lisäävät sellaista käytöstä, josta on seurannut jotain kannattavaa. Ne toisaalta oppivat myös karttelemaan sellaisia tilanteita, joista seuraa jotain epämukavaa. Kumpaankin tarvitaan yleensä toistoja, kerta ei riitä. Jos susia ruokitaan haaskoilla tai vaikka muullakin ruoalla esimerkiksi kuvaus- tai turismitarkoituksiin, ne oppivat ihmisen ja joskus kotieläintenkin hajun tarkoittavan ruokaa. Jos ne ruokkivat ihmisen hajuisella ruoalla pentujaan, pennutkin oppivat saman.’

Kaimio muistuttaa susiin keskittyvässä kirjoituksessaan, että ’jos yhdet toisaalla ruokkivat ja toiset ampuvat, tilanne on susien kannalta äärimmäisen epäreilu. Mistään pelon opettamisesta kauniimmillakaan keinoilla ei ole hyötyä, jos ihmishajun lähelle hakeutumista toisaalla vahvistetaan. Voi hyvin olla, että jos ruokkiminen lopetettaisiin, muutaman susisukupolven päästä ongelma poistuisi itsekseen.’

Kaimion mukaan tarvitaan jokin tapa opettaa susille, että ihmisasumusten lähestyminen ei koskaan ole hyvä juttu. ’Jos systeemi olisi aukoton, sudet kyllä oppisivat nopeasti. Jos ihmisiin tai kotieläimiin liittyviin hajuihin tai ääniin liittyisi aina jotain epämiellyttävää, siinä olisi se erinomaisen hyvä puoli, että epämiellyttävyyden ei edes tarvitsisi olla kovin suurta.’

Tekstin lainaukset ovat Tuire Kaimion kolumnista Onko susien ampumiselle mitään vaihtoehtoa? (Yle 3.12.2016)

– On sinänsä ymmärrettävää, että poromiehet toivoisivat haaskoilla kuvaamista lopetettavaksi juuri poronhoitoalueella, Kaimio kommentoi Oivangin poromiesten näkemyksiä, mutta muistuttaa kesyyntymistä tapahtuvan poronhoitoalueen ulkopuolellakin.

– Kyllä eläimet saattavat haaskoilla vieraillessaan kesyyntyä muuallakin Suomessa ja vaeltaa sieltä sitten taas pitkiä matkoja ties minne, hän toteaa.

Lue lisää