Poromies-lehden ajankohtaisia julkaisuja

Uusimmat artikkelit

15.1.2019

POROTUTKIMUSTA VAI PORON HUTKIMISTA? Osa 1: Poro tunturiluonnossa


Poromäärät aiheuttavat kuumia tunteita ympäri poronhoitoaluetta. Kun julkisessa keskustelussa kaasu pohjassa oiotaan mutkia, unohtuu, että asia on yksinkertaisesti sanoen vähintäänkin monimutkainen. Tämä juttusarja nostaa esiin tutkimustietoa ja näkökulmia, joita porolaidunkeskusteluun liittyy.



Teksti Sanna Hast

Jos haluat sanoa jotain porolaidunnuksen vaikutuksista arktiseen monimuotoisuuteen, niin ota ensin syvä hengenveto, sillä tehtäväsi ei ole helppo. Claes Bernes tutkijakollegoineen julkaisivat hiljattain aiheen tiimoilta kirjallisuussynteesin1.


Artikkelin taustamateriaalina kahlattiin läpi liuta tutkimuksia, jotka käsittelevät laidunnuksen vaikutuksia sirkumpolaarisella alueella. Käytännössä valtaosa tarkasteluun soveltuneista tutkimuksista2  koskettaa Pohjois-Fennoskandian, vielä tarkemmin, Ruotsin ja Norjan pohjoisia osia3.  Kirjoittajat muistuttavat, että boreaaliselle vyöhykkeelle sijoittuneita tutkimuksia ei otettu tässä katsauksessa huomioon. Toisin sanoen, katsauksen perusteella tehtävät johtopäätökset voivat koskettaa Suomen poronhoitoaluetta lähinnä tunturipaliskuntien osalta ja silloinkin on muistettava, että poronhoitotavat niin eri tutkimuskohteissa kuin yleensäkin näillä alueilla, vaihtelevat historialtaan ja nykyisyydeltään. Erot paliskuntien ja maiden välillä ovat merkittäviä.

Suomen poronhoitoalueelta löytyy havumetsä- ja tunturikoivikkovyöhykkeitä, soita, sekä avotuntureita. Erot paliskuntien välillä kesä- ja talvilaidunmaiden suhteen voivat olla hyvinkin radikaaleja. Tunturipaliskuntien laiduntilanteet ja niiden historia ovat kovin erilaiset kuin keskisen tai eteläisen poronhoitoalueen metsä- ja maatalouspaliskuntien.

Poroja esiintyy hyvin vaihtelevissa fysikaalisissa kasvuympäristöissä: alhaisen ja korkean ravinteikkuuden, kuivien ja märkien, metsien ja tundramaiden ympäristöissä. Kasvillisuusmosaiikit reagoivat hyvin eri tavoin laidunnukseen ja tallomiseen. Poronhoitotavat vaihtelevat merkittävästi eri alueilla. Näihin vaikuttavat muu maankäyttö, lainsäädäntö, markkinat ja historialliset sekä kulttuuriset eroavuudet eri tavoin.
Tutkijat huomauttavatkin, että yksi suurin laidunnuksen vaikutusten kokonaisvaltaista ymmärtämistä haittaava tekijä on tutkimustiedon hajanaisuus, ei ole riittävästi – alueellisesti, ajallisesti ja menetelmällisesti – yhtenäistä tutkimusta, jonka perusteella voitaisiin sanoa yleisellä tavalla jotain laidunnuksen vaikutuksista koko sirkumpolaarisella alueella. Tämä vaikeuttaa luonnollisesti hallinnollisten päätösten tekemistä ja vaikutusten ennakoimista myös. Tutkimuksissa esitettävät tulokset lisäävät ymmärrystä, mutta ovat usein hyvin kontekstisidonnaisia ja yleistämisessä tämä on otettava tarkoin huomioon.

Jatkotutkimuksen, tutkimusten tulkinnan ja soveltamisen ja erityisesti hallinnon tulee aina ottaa paikalliset erityisolosuhteet ja historia tarkoin huomioon.

Porolaidunnus ja tunturikasvillisuuden monimuotoisuus

Artikkelissa Bernes ja kumppanit tarkastelevat poro- ja karibulaidunnuksen vaikutuksia yhtäältä tiettyihin kasvilajeihin ja toisaalta kasvillisuuden monimuotoisuuteen. Luonnon monimuotoisuudella tarkoitetaan tässä alueella esiintyvien lajien määrää sekä lajien välistä runsaussuhteiden tasaisuutta. Synteesissä huomioidut tutkimukset olivat suurin osa 2000-luvulta, joten laidunnuksen vaikutusten pitkäaikaisseuranta uupuu käytännössä kokonaan.
Porojen ja karibujen laidunnuksen vaikutuksista arktiseen ja subarktiseen lajistoon on monia näkemyksiä tutkimusyhteisön sisällä. Tutkimuksen yhtenäistämistä ja yleistämistä vaikeuttavat monet seikat. Ensinnäkin, laajan arktisen alueen sisälle mahtuu paljon paikallista vaihtelua, niin maaperän ravinteikkuuden ja paikallisilmastollisten olosuhteiden kuin erilaisten poronhoitotapojen tai villien karibujen laidunnusmahdollisuuksien myötä.

Suurten kasvinsyöjälaumojen laidunnuksesta ja kulkemisesta aiheutuva häiriö on kuulunut tunturiluonnon ekologiaan iät ja ajat.

Edellisen jääkauden jälkeen tunturipeurat ja karibut laidunsivat alueella ja jo vuosisatojen ajan aluetta ovat käyttäneet puolivillit tunturipeuran jälkeläiset, eli porot. Poro on suurin ja runsaslukuisin kasvinsyöjä sirkumpolaarisella alueella. Se on vuodenaikojen vaihteluun sopeutunut, liikkuva (palkiva) märehtijä, joka hyödyntää monipuolisesti ravintoaineita ympäristöolosuhteiden, vuodenaikojen ja sääolosuhteiden vaihtelun mukaan. Sillä on siten moninaisia vaikutuksia niin kasvillisuuteen kuin lihansyöjäpopulaatioihin; porot vaikuttavat useisiin ekosysteemeihin ja tuottavat lukuisia ekosysteemipalveluita alueen ihmisille. Porolaidunnus ei kuitenkaan ole ainoa tunturikasvillisuuteen vaikuttava tekijä.
Kooten voidaan todeta, porolaidunnuksen vaikutukset ovat sekä merkittävän positiivisia, että merkittävän negatiivisia eri lajikkeiden näkökulmasta. Erityisesti jäkäliköille ja heinävartisille (herbs/forbs) vaikutus on negatiivinen. Porojen laidunnus ja tallominen muuttavat jäkälämaita sammalvoittoisiksi4.  Ruohojen aluevaltaaminen on havaittu koeasetelmilla tai alueilla, joilla porojen kulkua ohjataan esim. aitaamalla. Tätä ei kuitenkaan ole vahvistettu tutkimalla vapaasti laiduntavien porojen laidunalueita. Useat tutkimukset viittaavat porojen laidunnuksen estävän puiden ja pensaiden etenemisen ilmastonlämpenemisen myötä.

Poron lisäksi jyrsijät, hyönteiset, maaperän ravinteikkuus, ilmankosteuden vaihtelut, talvi- ja kevätaikaiset olosuhteet sekä kasvien keskinäinen vuorovaikutus vaikuttavat monin eri tavoin ja yhteisvaikutusten arviointi on ekologien ja biologien kokonaisvaltainen ja monimutkainen tehtävä. 

Poron laitumien valinnanmahdollisuuksiin vaikuttavat:
- historia ja hallinto: valtioiden rajat, paliskuntien rajat
- paliskunnan sisäinen muu maankäyttö ja laituminen  pirstoutuminen
-ilmastonlämpenemisen vaikutukset, jotka ovat moninaisia:
* talvet alkavat myöhemmin ja loppuvat aiemmin
* leudot jaksot keskellä talvea – maapohjan jäätäminen
* loisten ym. taudinaiheuttajien ja tuhohyönteisten leviäminen
* pusikoituminen/pensittyminen ja moni-muotoisuuden väheneminen kasvien välisen kilpailun lisääntyessä

Ehkä merkittävin Bernesin ja kumppaneiden havainto onkin siinä, että laidunnuksen yleisiä vaikutuksia kasvillisuuteen on varsin vaikea löytää, johtuen yhtäältä siitä, että tutkimusten tutkimusmenetelmät vaihtelevat, mutta myös siitä, että tutkimuskohteiden sisäiset vaikutussuhteet (kasvien väliset ja fysikaaliset olosuhteet) ovat niin moninaiset. Nämä voivat olla voimakkaampia vaikuttajia monimuotoisuuteen kuin poromäärien erot5. 

1  Claes Bernes, Kari Anne Bråthen, Bruce C. Forbes, James DM Speed and Jon Moen (2015) What are the impacts of reindeer/caribou (Rangifer tarandus L.) on arctic and alpine vegetation? A systematic review, Environmental evidence (2015) 4:4, DOI 10.1186/s13750-014-0030-3 
2  tausta-aineistona yhteensä 41 yksittäistä tutkimusjulkaisua 
 3 Kuva 1, myös Bernes ym. 2015, s.15 
4  Bernes ym. (2015), s. 22 
5 Bernes ym. (2015), myös (s.127) Marja Tuomi ja Virve Ravolainen 2016, Poro Pohjois-Fennoskandian tunturilaitumilla, teoksessa Kilpisjärven poliittinen luonto – Matkoja Käsivarren kulttuurimaisemassa (toim.) Tapio Nykänen ja Leena Valkeapää (2016), Suomen kirjallisuuden seura, Helsinki, s. 98-159

Jos artikkeli kiinnosti, voit ostaa digitaalisen Poromies-lehden irtonumerona lehtiluukku.fi -palvelusta

8.1.2019

PORON VAIKUTUS TUNTURILUONTOON

Poron vaikutuksesta tunturiluontoon on Suomessa esitetty varsin kärkeviä mielipiteitä, sekä positiivisessa että varsinkin negatiivisessa hengessä. Poron on mm. sanottu vaarantavan harvinaisten tunturikasvien säilymisen ja tekevän tunturiluonnon pitkäaikaisen kokeellisen tutkimuksen mahdottomaksi. Suomen tunturialueiden porotiheyksiä on väitetty luonnontilaan nähden satakertaisiksi. Tästä johtuvaa ylilaidunnusta on pidetty vakavana uhkana pohjoiselle luonnolle.


Teksti ja kuva Lauri Oksanen

Jotta vyyhti selviäisi maallikolle on syytä aloittaa perusasioista. Laidunnuksen välitön vaikutus laidunnettavaan kasviin on pääsääntöisesti negatiivinen, joten pintapuolisesti havainnoimalla voi aina väittää laiduntajien tuhoavan kasveja. Laidunnuksen positiiviset vaikutukset, kuten kilpailun väheneminen, maaperän paljastuminen siemenille ja nopeutunut ravinnekierto – ovat taas välillisiä ja viiveisiä. Samaa kasvia voidaan siis sinänsä oikein suunniteltujen ja huolellisesti tehtyjen kokeitten perusteella väittää laidunnuksesta hyötyväksi tai siitä kärsiväksi, riippuen mm. kokeen kestosta, kasvupaikan soveltuvuudesta voimakkaammille kilpailijoille ja kasvupaikan ravinteisuudesta.  Esimerkkejä tästä ongelmasta ei tarvitse hakea kaukaa. Jon Moenin kanssa suorittamassani, kymmenen vuotta kestäneessä aitauskokeessa1 havaitsimme lapinorvokin kärsivän laidunnuksesta.  Alkaessamme tutkia kasvillisuutta Raistunturissa, voimakkaasti laidunnetun kesälaitumen ja kevyesti laidunnetun syyslaitumen välisen poroaidan tuntumassa, saimme aiheen ajatella asiaa toiseen kertaan: lapinorvokkia oli selvästi runsaammin kesälaitumella (kuva). Poroaita oli seissyt paikallaan vuosikymmeniä. Porojen voimakas laidunnus oli nopeuttanut ravinnekiertoa² mikä suosii ruohoja ja heiniä. Ravinteitten sitoutuminen kunttaan kevyesti laidunnetulla alueella suosii taas varpuja.  
Toinen keskeinen perusasia on poronlaidunnuksen luonnollisuus. Poro ei ole mikään vieraslaji, vaan tunturi- ja tundraluonnon keskeisen laiduntajan, tunturipeuran, suora ja varsin lievästi kesytetty jälkeläinen, jolla on aina ollut tärkeä asema tunturin ja tundran ravintoverkossa3. Poro ei kuitenkaan ole tunturin ja tundran tärkein laiduntaja. Työn alla olevassa tiimini tutkimuksessa olemme arvioineet lukumäärien ja ravinnon tarpeen perusteella eri eläinryhmien osuuden Pohjoiskalotin luoteisen osan energianvirrasta. Selvästi tärkeimmän laiduntajaryhmän muodostavat myyrät ja sopulit. Myyrä- ja sopulipopulaatioiden ravinnon tarve on Käsivarressa keskimäärin nelinkertainen poroon verrattuna, Länsi-Ruijassa 2–3 kertainen. Huippuvuosina myyrien ja sopulien energian tarve on yli kymmenkertainen poroon verrattuna. Jäkäläkankaiden osalta poro on kuitenkin tärkein kasvinsyöjä ja kasvillisuuden tallaaja4. Poron kesälaidunnus rajoittaa myös tunturikoivujen, pajujen ja metsäluonnolle tyypillisten kookkaitten ruohojen esiintymistä avotunturissa ja leviämistä sinne5-9
Hahmotellessa poron suhdetta tunturin luonnontilaan kannattaa katsoa Kanadan suuntaan, missä tundrapeura (Barren Ground Caribou) on viime vuosikymmeninä toipunut holtittoman metsästyksen seurauksista ja vaikuttaa voimakkaasti sekä jäkälikköihin että pensaskasvillisuuteen10,11. Tämä ei johdu korkeista lukumääristä. Crête12 arvioi Kanadan mannertundran tundrapeurojen biomassaksi 109 kg/km². Tämä vastaa puoltatoista poroa neliökilometrillä. Suuremmitta häiriöttä elävä susikanta rajoittaa hirvieläinten tiheyden tasolle, joka vastaa noin kolmea poroa eli noin kahtasataa kiloa neliökilometrillä12-13. Kanadan karu mannertundra ei kuitenkaan tällaisia tiheyksiä elätä, joten voimakas vuorovaikutus muodostuu peurojen ja kasvillisuuden välille.  

Tämä liittyy suoraan koko urani punaisena lankana olleeseen teoriaani14 , jonka mukaan perustuotanto määrää sen, millaiseksi ekosysteemin luonnontila muodostuu. Pedot vaativat suhteellisen runsasta saaliskantaa voidakseen elää ja lisääntyä eli noin kolmea poroa neliökilometrillä vastaavaan saalismäärän, olipa luonto rehevä tai karu13. ’Vihreässä maailmassa’ eli lauhkean vyöhykkeen ja havumetsävyöhykkeen eteläosan rehevässä luonnossa ja tunturiseudun tuottavimmissa biotoopeissa kasvillisuus pystyy elättämään vaaditun saalismäärän. Näillä alueilla pedot säätelevät kasvinsyöjiä ja kasvillisuus on kasvien välisen armottoman kilpailun muovaama, kuten A.K. Cajander15   jo runsas vuosisata sitten esitti. ’Vihreässä maailmassa’ menestyvät korkeaversoiset kasvit, jotka pystyvät nostamaan lehtensä kilpailijoitten lehtien yläpuolelle.
Mitä karummille alueille tullaan, sitä lähempänä petojen vaatima saalistiheys on laidunten kantokykyä. Lopulta saavutetaan piste, jossa petojen vaatima saalismäärä ylittää laidunten kantokyvyn. Tällä rajalla, mikä näyttää Pohjoiskalotin luonnossa vastaavan suunnilleen metsänrajaa, tapahtuu laadullinen dynamiikan muutos. Kasvinsyöjät muuttuvat petorajoitteisista ravintorajoitteisiksi. Siksi tällaiset alueet – tunturit, tundra ja arot – edustavat ’laidunmaailmaa’, jossa kasvin elinehtona on pitää enin biomassa maan tuntumassa, jotta se ei menisi parempiin suihin. Yhä karummille alueille siirryttäessä loppuu purtava kasvinsyöjiltäkin. Vastaan tulee ’kiven ja jään maailma’, jossa kasvinsyöjiä ei enää näy. Täällä kasvit kilpailevat niistä harvoista paikoista, joissa niiden elämä on vielä mahdollista.

Tunturiseudussamme nämä kolme maailmaa kohtaavat, ja jokaiselle on kehittynyt vallitsevaan dynamiikkaan sopeutunut kasvisto ja eläimistö. Poro kuuluu tähän ekosysteemiin, varsinkin ’laidunmaailmaan’ sen oleellisena osana, eikä porojen lukumääriä voi ainakaan tunturiseudulla pitää luonnottoman korkeina. Käsivarressa on tuoreimpien tilastojen mukaan kolmisen poroa neliökilometrillä, Länsi-Ruijassa neljä. Suunnilleen kaksinkertainen ero Kanadan mannertundraan nähden vastaa NASAn julkaiseman kaukokartoitusdatan perusteella alueitten perustuotannossa olevaa eroa. Poron vaikutus eri kasvilajeihin vastaa pääpiirteissään kasvien sopeutumia. ’Vihreän maailman’ kilpailuhakuiset lajit kuten sinivalvatti ja metsäkurjenpolvi kärsivät kohtalaisestakin laidunnuksesta1,7,16. Myös ’kiven ja jään maailmaan sopeutunut ja niissä oloissa kilpailukykyinen jääleinikki17 on laidunnusherkkä. Jokainen suurtuntureilla liikkunut on varmaan huomannut jääleinikin alaraja määräytyvän sen mukaan, onko ympäristössä tarpeeksi kasvillisuutta houkuttelemaan poroja paikalle. 
Valtaosa tunturikasveista on kuitenkin ’laidunmaailman’ lajistoa: pienikokoisia, laidunnusta hyvin kestäviä lajeja, jotka jäävät helposti isompien jalkoihin ilman laiduntajia – varsinkin lämpenevässä ilmastossa joka suosii kookkaita kasveja7. Tämä koskee erityisesti uhanalaista tunturilajistoa. Tiimini tutki Suomen punaisen listan lajien esiintymistä dolomiittipaljastumien alla olevilla niityillä tunturijakson itäreunassa Abiskon seudusta Alattiovuonolle. Tulos oli selvä: mitä kovempi laidunnuspaine, sitä useammalta ruudulla punaisen listan lajeja löydettiin. Vähiten niitä oli Mallan niityillä, joille poroja ei ole vuosikymmeniin päästetty18
Vielä selkeämmän koetilanteen muodostaa Raistunturin Norjan puoleisen osan ylittävä poroaita, joka erottaa kesälaitumen syys- ja kevätlaitumesta. Se sijaitsee noin 30 km luoteeseen Raisduoddarhálddesta, jota Suomessa kutsutaan tuttavallisesti Haltiksi. Tämä aita sattuu ylittämään yhden Pohjoismaitten lajistollisesti rikkaimmista tunturialueista. Kesälaitumen puolelle on muodostunut erittäin voimakkaasti laidunnettu vyöhyke, koska porot tulevat syyskesällä aidan tuntumaan odottamaan syyslaitumelle pääsyä. Laidunnus on niin voimakasta, että varvikot ovat tuhoutuneet ja korvautuneet heinikoilla. Olen tehnyt tällä alueella useita linja-arvioita harvinaisten tunturikasvien kukkivien versojen esiintymisestä aidan eri puolilla. Työ on valitettavasti jäänyt muiden hankkeitten jalkoihin; alustavat tulokset (perustuvat kahteentoista kolme metriä leveään, kilometrin pituiseen transektiin, 500 metriä kummallakin puolella poroaitaa) voin kuitenkin kertoa. Kolmen punaisen listan lajin kukkivia yksilöitä esiintyi tilastollisesti merkitsevästi enemmän voimakkaasti laidunnetulla alueella: sinirikkoa (800–124), sysisaraa (663–29) ja rikkileinikkiä (291–166). Myös tunturilaukkaneilikkahavaintoja tuli selvästi enemmän voimakkaasti laidunnetulta alueelta (69–30), mutta sitä oli vain muutamalla transektilla, joten otos ei riittänyt tilastolliseen käsittelyyn. Karvaista kuusiota oli sen sijaan vain syyslaitumella. 

Tutkimusta sopii jatkaa – annan tähänastisen aineiston mielelläni nuorempien kykyjen käyttöön. Nämäkin alustavat tulokset kuitenkin osoittavat, ettei laidunnuksen vaikutus ole aina kokeneenkaan tutkijan intuition mukainen.  Matalakasvuisen sinirikon hyötyminen voimakkaasta laidunnuksesta oli odotettua, samoin kapealehtisten sysisaran ja tunturilaukkaneilikan. Rikkileinikin suhde laidunnukseen oli sen sijaan yllätys. Laji on pehmeäversoinen, leveälehtinen ja ilmeisen maukas, ja sen versot olivat usein silminnähtävästi laidunnettuja tai tallottuja. Odotinkin tämän harvinaisuuden kärsivän laidunnuksesta. Luvut puhuivat kuitenkin toista kieltä. Ilmeisesti kilpailun väheneminen, siemenellisen lisääntymisen mahdollisuuksien paraneminen ja nopeutunut ravinnekierto kompensoivat laidunnuksen suorat haitat ’porvoon mitalla’, ainakin tällä alueella. Ei siis tule tuijottaa poron vaikutukseen yksilötasolla, vaan ajatella koko yhteisöä ja kasvin elinkiertoa kokonaisuutena. 
Oli asia yksittäisten lajien kohdalla miten hyvänsä, niin kaikkein oleellisinta tunturiluonnon ja siihen sopeutuneen lajiston kannalta on tunturin säilyminen tunturina lämpenevässä ilmastossa. Mikään ei tuhoa valoa vaativia tunturikasveja yhtä varmasti kuin varjostavan metsän tai korkean pajukon leviäminen tunturiin. Tämä kiihdyttäisi myös ilmaston lämpenemistä vapauttamalla tunturin maaperään sitoutuneet valtavat hiilivarastot ilmakehään19 ja romauttamalla alueen heijastuskertoimen kevättalvella8. Tässä asiassa poro on tunturiluonnon paras ystävä. Jo Käsivarren keskiosissa vallitseva, kohtuullisen kevyt kesälaidunnus on estänyt metsänrajan nousemisen ja pajukkojen leviämisen lämmenneestä ilmastosta huolimatta9. Utsjoella tunturit ovat jopa laajentuneet, kun tunturimittari on tuhonnut koivikkoja ja porojen kesälaidunnus on estänyt koivikon toipumisen. Myös Ruijan niemissä ja saarissa on laajoja tunturikasvillisuuden hallussa olevia alueita, joilla harvakseen kasvavat järeät koivut kertovat paikan olevan reilusti ilmastollisen metsänrajan alapuolella. 

Toki porotalouteen liittyy ongelmia, joita ei tule vähätellä. Pahimpana pidän jäkälikköjen turhaa tallautumista kesälaidunnuksen vuoksi. Norjan puolen jäkälikköjen Suomen puoleisia paremman kunnon syyksi on virheellisesti luultu alempia porotiheyksiä. Todellisuudessa ero johtuu Norjan poronhoitolaista, joka kieltää talvilaidunten käytön lumettomina vuodenaikoina. Kesälaitumet ovat Norjassakin jäkälättömiä, silloinkin kun ne ulottuvat potentiaalisesti jäkälävaltaiseen sisämaahan4. Tallonnan tuhoisuuden olin helsinkiläisenä oivaltanut jo lapsena. Helsingin seudun kallioisissa metsämaastoissa suositut retkeilyalueet ja parhaat ’staijauskalliot’ tunnisti helposti jäkälien puutteen perusteella. Jäkäläkadolla on useita kielteisiä seurauksia. Vaikka poro ei fysiologisesti vaadikaan jäkälää, niin muuta potentiaalisesti yhtä runsasta talviravintoa ei pohjoinen luonto tarjoa.  Muihin kotieläimiin verrattuna poro kasvaa ja lisääntyy hitaasti, joten poroja ei kannata elättää sellaisella talviravinnolla, jota voisi yhtä hyvin tarjota lampaille. Lisäksi yhtenäisestä jäkäläpeitteestä on hyötyä ilmaston lämpenemisen torjumisessa, kun se valkoisena heijastaa auringon säteitä takaisin avaruuteen melkein siinä missä lumikin8. Jäkäläinen luonto miellyttää myös retkeilijää, joten sen säilyminen olisi omiaan luomaan positiivista suhtautumista poronhoitoon. 
Poron suhde tunturikasvillisuuteen ja tunturiluonnossa tapahtuviin ekologisiin prosesseihin on monitahoinen kysymys, josta voi olla useaa mieltä ja erityyppistä luontoa voi itse kukin arvottaa mieleisellään tavalla. Jokaisella on oikeus omiin mielipiteisiin, mutta ei omiin faktoihin.  Edellä esittämäni mielipiteet perustuvat lähdeluettelossa mainittujen tutkimusten lisäksi  mm. Jon Moenin, Johan Olofssonin, Risto Virtasen, Anu Eskelisen, Anu Pajusen, Elina Kaarlejärven, Kari Anne Bråthenin, Sari Starkin, ja Henni Ylänteen töihin. Työt löytyvät Web of Science’stä ja annan mielelläni halukkaille tarkemmat lähdeviitteet. Vastaavaa odotan myös vastakkaista mieltä olevilta. 

Lähteet
1 Moen, J. & Oksanen, L. 1998. Long-term exclusion of folivorous mammals in two arctic-alpine plant communities: a test of the hypothesis of exploitation ecosystems. – Oikos 82: 333-346.
2 Olofsson, J., ym.  2004. Reindeer influence ecosystem processes on the tundra. – Oikos 105: 386-396.
3 Tihomirov, B. A. 1959. Vzajmosvjazi životnogo mira i rastitel´nogo pokrova tundry. Akademija Nauk SSSR, Moskova.
4 Oksanen, L. 1978. Lichen grounds of Finnmarksvidda, northern Norway, in relation to summer and winter grazing by reindeer. – Rep. Kevo Subarctic Res. Stat. 14: 64-71
5 Olofsson, J. ym. 2001. Effects of summer grazing by reindeer on vegetation structure, productivity and nutrient cycling in the North Fennoscandian tundra. – Ecography 24:13-24
6 Olofsson, J. ym. 2009. Herbivores inhibit climate driven shrub expansion on the tundra. – Global Change Biol. 15: 2681–2693
7 Kaarlejärvi, E. ym. 2017. Herbivores rescue diversity in warming tundra by modulating trait dependent species losses and gains. – Nature Communications DOI10.1038/017-00554-z.
8 Cohen, J. ym.  2013. Effect of summer reindeer grazing on spring snowmelt, albedo and energy balance.  – Remote sensing of Environment 135:107-117.
9 Vuorinen, K.E.M. ym. 2017. Open tundra persist, but arctic features decline: vegetation changes in the warming Fennoscandian tundra. – Global Change Biol. 23: 3794-3807.
10 Manseau, M. ym.1996. Effects of summer grazing by caribou on composition and productivity of vegetation: community structure and landscape level. –  Journal of Ecology 84:503-513.
11 Crête, M., & Doucet, G.J. 1998. Persistent suppression in dwarf birch after release from heavy summer browsing by caribou. – Arctic and Alpine Research 30:126-132
12 Crête, M. 1999. The distribution of deer biomass in North America supports the hypothesis of Exploitation Ecosystems. – Ecology Letters 2: 223-227.
13 Ripple, W.J. & Beschta, R. L. 2012. Large predators limit herbivore densities in northern forest ecosystems. – European Journal of Wildlife Res. DOI 10.1007/s10344-012-0623-5
14 Oksanen, L. ym. 1981. Exploitation ecosystems in gradients of primary productivity. - American Naturalist 118: 240-261.
15 Cajander, A. K. 1905. Kasvien välinen taistelu luonnossa. – Luonnon Ystävä 9: 296-300.
16  Olofsson, J. 2001. Influence of herbivory and abiotic factors on the distribution of tall forbs along a productivity gradient: a transplantation experiment. – Oikos 94: 351-357.
17  Olofsson, J. ym. 1999. On the balance between positive and negative plant interactions in harsh environments. – Oikos 86: 539-543
18 Olofsson, J., & Oksanen, L. 2005. Effects of reindeer density on plant diversity in the Fennoscandian mountain chain. -  In R. E. Haugerud, ed. Proceedings of 11th Arctic Ungulate Congress, Saariselkä, Finland, 2003  (Rangifer 25): 5-18.
19 Hartley, I. P.  ym. 2012. A potential loss of carbon associated with greater plant growth in the European Arctic. – Nature Climate Change DOI: 10.1038/NCLIMATE1575

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 6/2018. 
Voit ostaa lehden https://www.lehtiluukku.fi/pub?id=199000

METSÄTALOUS JA PORONHOITO – RISTIPAINEISTA METSIEN MONIKÄYTÖN TEHOSTAMISEEN

Valtaosa poronhoitoalueesta on metsätaloustoiminnan piirissä olevaa metsämaata ja ojitettua suota. Näillä alueilla metsätalous ja poronhoito sekä samalla useat muut eri maankäyttömuodot toimivat limittäin ja päällekkäin. Vuosikymmenten saatossa poronhoidon laidunympäristö on muuttunut hyvin merkittävästi ja samalla monelta osin pysyvästi.


Teksti Jouko Kumpula ja Kari Oinonen


Vanhat metsät ovat olleet ja ovat edelleen tärkeimpiä metsäpaliskuntien talvilaitumia poronhoidossa. Kuva Jouko Kumpula.

Ekologisessa tutkimuksessa käytetty vanha sanonta ’kaikki vaikuttaa kaikkeen’ kuvaa hyvin myös laidunympäristön tilan muutosten syitä. Poronhoito, metsätalous, muut maankäyttömuodot ja ilmasto muovaavat ja muuttavat laidunympäristöjen tilaa ja käytettävyyttä. Eri osissa poronhoitoaluetta eri tekijöiden merkitys ja painoarvo kuitenkin vaihtelevat.
Tässä kirjoituksessa keskitymme metsätalouden aiheuttamiin muutoksiin ja vaikutuksiin porolaidunympäristössä sekä mahdollisuuksiin löytää poronhoidon ja metsätalouden välisistä ristipaineista huolimatta entistä yhtenevämpiä tavoitteita ja keinoja poronhoitoalueen metsävarojen hyödyntämiseen ja monikäyttöön erityisesti valtion metsissä. Poronhoitoalueen metsämaasta pääosa on Metsähallituksen hallinnoimia valtion metsiä ja niistä metsätalouden piirissä on noin kaksi kolmasosaa.


Laidunympäristön muutokset

Tänä päivänä Suomen metsät ja suot kasvavat ja tuottavat puuta enemmän kuin koskaan. Puuvarat koostuvat kuitenkin huomattavasti nuoremmasta ja pienemmästä puustosta kuin aikaisemmin. Muutos on saatu aikaan talousmetsäalueella tehokkailla ja laaja-alaisilla puuntuotannon maksimointiin tähtäävillä toimilla.
Sotien jälkeisessä metsätaloudessa siirryttiin poimintahakkuista päätehakkuisiin, joissa metsiä useimmiten uudistetaan avohakkuun, maanmuokkauksen ja uuden puusukupolven istuttamisen kautta. Sotia seuranneina vuosikymmeninä poronhoitoalueella toteutettujen vanhojen metsien avohakkuualueiden koko ja laajuus olivat mittavia sekä maanmuokkausmenetelmät järeitä. Metsien intensiivisen hyödyntämisen seurauksena vanhat metsät ovat suojelualueiden ulkopuolella vähentyneet ja pirstoutuneet ja tilalle on tullut eri kasvuvaiheissa olevia tasaikäisiä nuoria kasvatusmetsiä. 


Sotien jälkeen alettiin toteuttaa myös hyvin laajoja soiden ojituksia, jotta myös suoturvemaille saataisiin kasvamaan talousmetsää. Suomen soista ehdittiin ojittaa muutamassa vuosikymmenessä metsätalouden tarpeisiin reilusti yli puolet.  Poronhoitoalueen etelä- ja keskiosissa soista ojitettiin 25–75 %.
Vuosikymmenten saatossa, kritiikin voimaperäistä metsätalouden toimintaa kohtaan lisääntyessä, metsänkäsittely- ja maanmuokkausmenetelmiä alettiin monipuolistaa ja pehmentää. Erityisesti valtion metsissä myös metsien monikäyttöä ja poronhoidon tarpeita on siten alettu huomioida entistä paremmin.
Puutuotannon määrän ja kannattavuuden maksimointia tavoitellaan kuitenkin edelleen pääosin tasaikäisiä metsiä kasvattamalla ja korjaamalla. Siten tasaikäisten metsien harvennus- ja päätehakkuita sekä erilaisia maanmuokkausmenetelmiä ja keinollista uudistamista hyödynnetään laajasti. Talousmetsien kiertoaika on myös lyhyt (70–120 vuotta) verrattuna aikaisemmin vallinneiden luonnontilaisten metsien ikärakenteeseen.

Metsien muutosten vaikutuksia poronhoitoon

Puuntuotannon lisäämiseen tähtäävä kehitys on ollut metsätalouden kannalta menestyksellistä, mutta porotalouden kannalta monella tavalla ongelmallista. Vanhojen metsien päätehakkuut ovat vähentäneet merkittävästi parhaiden talvilaitumien määrää. Soiden ojitus on puolestaan vähentänyt hyvien kevät- ja kesälaidunten määrää.
Talvilaidunalueilla tehdyissä tutkimuksissa on havaittu maajäkälien määrien ja kasvunopeuden olevan suurempia varttuneissa ja vanhoissa kuin sitä nuoremmissa talousmetsissä. Tämä johtuu pääosin siitä, että jäkälän kasvulle parhaat valaistus- ja kosteusolosuhteet vallitsevat sopivan avoimissa vanhoissa metsissä. Tiheissä ja varjoisissa taimikoissa ja kasvatusmetsissä jäkälä alkaa vähentyä sammalten ja varpujen vallatessa siltä alaa.
Puissa kasvavia luppojäkäliä on runsaimmin sopivan varjoisissa ja kosteissa vanhoissa luppokuusikoissa ja -männiköissä. Vanhojen metsien väheneminen ja pirstoutuminen on siten vähentänyt merkittävästi myös luppometsien määrää ja heikentänyt lupon kasvuolosuhteita talousmetsissä. Erityisesti avohakkuut ovat suurelta osin pysäyttäneet luonnonmetsissä ominaisen lupon kierron vanhoista puista varisemalla alikasvoksena oleviin nuoriin puihin ja taimiin.
Avoimilla hakkuualueilla hitaasti kasvavien ja kuivana lepotilassa olevien maa- ja luppojäkälien kasvuolosuhteet muuttuvat heikommiksi, mm. koska jäkälät kuivuvat niillä nopeasti sateiden jälkeen. Jäkälien ja lupon kasvulle myös tuulisuus ja liika valoisuus ovat haitaksi. Puiden korjuu ja kuljetus sekä hakkuutähde ja mahdollinen maanmuokkaus tukahduttavat tai tuhoavat huomattavan osan jäkälistä hakkuualueilla. Keväällä ja kesällä hakkuualueille mieluusti hakeutuvat porot voivat myös tallata kuivia maajäkäliä.
Tutkimuksessa on havaittu, että vanhojen mänty- ja kuusimetsien vähetessä ja pirstoutuessa, myös porojen laidunnus alkaa kuluttaa jäkäläresursseja koko paliskunnan alueella entistä voimakkaammin. Siten metsätalouden ja maankäytön vaikutukset porolaitumiin heijastuvat myös välillisesti laajemmille alueille porojen laidunnuksen kautta. Voimistunut laidunnuspaine parhailla talvilaitumilla näkyy mm. siten, että porot välttävät talvella hakkuualueita ja painottavat laidunnuksen varttuneisiin ja vanhoihin metsiin.
Laaja-alaiset metsien hakkuut ja maanmuokkaukset voivat myös muuttaa porojen vuotuista laidunkiertoa. Esim. porojen kesälaidunnus voi siirtyä entistä enemmän vain talvilaidunkäyttöön tarkoitetuille alueille. Samalla hakkuut ja maanmuokkaukset voivat hankaloittaa poronhoitotöitä vaikeuttamalla porojen kokoamista ja kuljettamista erotusaitoihin.

Toki kaikki vaikutukset eivät ole pelkästään negatiivisia. Metsien hakkuut ovat lisänneet kesä- ja syysravinnon määrää erityisesti tuoreiden ja kuivahkojen
kankaiden avohakkuualueilla ja metsäautotieverkostoa voidaan hyödyntää poronhoitotöissä, mutta sillä on myös kääntöpuolensa poronhoidon kannalta. Kokonaisuuden kannalta nämä positiiviset vaikutukset ovat kuitenkin pieniä verrattuna talvilaitumilla tapahtuneisiin negatiivisiin vaikutuksiin.

Poronhoidon sopeutuminen muutoksiin

Samaan aikaan kun yhtenäisten vanhojen metsien talvilaidunalueet ovat vähentyneet ja pirstoutuneet sekä jäkäliköt kuluneet on poronhoidossa tehostettu porojen talvista lisäruokintaa maastoon tai otettu porot talveksi hoitoon kotitarhoihin.
Talvilaidunten tilan heikkenemisestä huolimatta porojen ruokinta ja muuttuneet hoitomenetelmät ovat mahdollistaneet poromäärien pitämisen nykytasollaan, samalla kun porokarjojen tuottavuus on pysynyt verrattain korkeana. Toisaalta ruokinnasta aiheutuu kuluja ja se muuttaa perinteistä luonnonlaitumiin perustuvaa poronhoitoa. Erityisesti porojen talviaikainen tarhaus muuttaa porojen käyttäytymistä ja heikentää niiden luontaista sopeutumista talviravinnon hankintaan luonnonlaitumilta.

Tulevaisuuden laidunmetsät

Metsätaloudelle välttämättömien puuntuotantotavoitteiden ja poronhoidolle elintärkeiden hyvien laidunmetsien säilyttämisen ja ylläpitämisen yhteensovittaminen ei ole helppoa. Usein on vaikea päästä yhteisymmärrykseen eri elinkeinoille tärkeistä asioista ja erilaisten toimenpiteiden vaikutuksista elinkeinoihin. Taakse jääneiden vuosikymmenien aikana tapahtuneet laaja-alaiset muutokset talousmetsien metsäkuvassa eivät myöskään ole helposti palautettavissa poronhoidon kannalta parempaan suuntaan.
Talousmetsiä voitaisiin kuitenkin lähteä vähitellen parantamaan porolaitumina muuttamalla ja kehittämällä metsien käsittely-, korjuu- ja kasvatusmenetelmiä. Tärkeillä talvilaidunalueilla jäkälän ja lupon kasvuolosuhteita turvattaisiin parhaiten ylläpitämällä metsien jatkuvaa peitteisyyttä ja säilyttämällä erirakenteisessa puustossa kokon ajan myös riittävän vanhoja ikäluokkia. Tämä olisi mahdollista kehittämällä ja käyttämällä entistä laajemmilla laidunalueilla erilaisia jatkuvan kasvatuksen hakkuutapoja ja menetelmiä.


Myös tiedon vaihtoa ja neuvottelukäytäntöjä elinkeinojen välillä on edelleen mahdollista parantaa. Luke on rakentanut yhdessä Suomen ympäristökeskuksen kanssa valtakunnalliseen Liiteri-tietopalveluun porotalouden paikkatietokannan. Tietokantaan on koottu ja sinne päivitetään poronhoitoa ja porolaitumia koskevat paikkatiedot ja tilastotiedot, joita voidaan hyödyntää mm. poronhoidon, metsätalouden ja maankäytön suunnittelussa ja yhteensovittamisessa.
Hyvä käytäntö eri tavoitteiden yhteensovittamisessa ovat metsätalouden ja poronhoidon väliset säännölliset keskustelut ja neuvottelut, joissa hyödynnetään parhaita käytössä olevia tietoja ja vaihdetaan kokemuksia eri osapuolten toimintaan vaikuttavista asioista. Sekä Syken Liiteri-paikkatietopalvelussa (https://liiteri.ymparisto.fi/) olevaa porotalouden paikkatietokantaa että Metsäkeskuksen vetämänä nyt päivitettävänä olevaa opasta, Poro ja poronhoito talousmetsissä, hyödyntämällä tätä toimintaa voidaan tehostaa ja parantaa. Yhteisen ymmärryksen aikaansaamisella vältetään myös pahimmat virheet ja väärinkäsitykset.
Metsien käytön yhteensovittaminen edellyttää monella tavalla ja tasolla paikallista yhteistyötä ja vuoropuhelua metsätalouden ja poronhoidon välillä. Metsien monikäytön kehittämisessä ratkaisevaa on kuitenkin myös se, millä tavalla luonnonvarojen käyttöön liittyvässä poliittisessa päätöksenteossa ja siihen liittyvässä hallinnossa halutaan kehittää ja ohjata erityisesti valtion metsien monikäyttöä poronhoitoalueella. On hyvin todennäköistä, että pohjoisten luonnontilaisten metsien ja samalla myös niitä muistuttavien talousmetsäalueiden merkitys ja monikäyttöarvo kasvavat entisestään tulevaisuudessa.


Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 6/2018. 
Voit ostaa lehden  https://www.lehtiluukku.fi/pub?id=199000


Suositut julkaisut

Ajankohtaista muualla

Suurpetojen vaikutus poronhoitoon. I. Kojola, S. Heikkinen & S. Kaarinen. Luonnonvarakeskus 2018. PDF-tutkimusjulkaisu 57/2018

Porot kiinnittävät perinteeseen - Eila Tapiola. Opettaja-lehti 1/2019

Blogi-arkisto