PORONHOITOA KOKO ELÄMÄ

Pirita Riitu-koirastaan: Hankin Riitun (kennelnimeltään Suopunkitytön Vilunki) samaan aikaan kuin porot. Se on semmoinen kaveri, että jos joskus harmittaa lähteä töihin, niin sen innostus tarttuu ja huolet häviävät. Kun se näkee, että laitan työvaatteet päälle, se on saman tien ulko-ovella. Naapurustoon on tullut viime aikoina muutamia porokoiria. Toivoisin, että työssä käytettävät koirat palaisivat tähän kulttuuriin, niitä kun ei juuri ollut yhdessä vaiheessa. Ne ovat taitavia koiria ja hyviä kavereita.

Pirita Hattukangas sai ensimmäisen poronsa syntymänsä yhteydessä. Nyt, juuri kolmekymmentä vuotta täytettyään, hänellä on takanaan jo pitkä kokemus poronhoidosta (Pirita Hattukangas, 30 vuotta. Rovaniemen Meltaus, Poikajärven paliskunta).

--- Teksti: Timo Rehtonen, Kuva: Pirita Hattukankaan kotialbumi ---

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 5/2019.

Leikistä se alkoi.
– Iskän matkaan piti päästä erotuksiin ja heinänhakureissuille ihan jo pikku penikkana. Leikkikavereina porohommissa oli sisko ja saman ikäisiä serkkuja. Kotiaidassa oli myös nimikkoporoja – ne olivat semmoisia kesykköjä, jotka tulivat syömään kädestä. Siitä se kiinnostus alaan varmaan lähti, kun sai kulkea matkassa, hän arvioi uravalintansa lähtökohtia.

Vaikka Piritalle oli jollakin tasolla alusta saakka selvää, että poronhoito tulisi olemaan hänen ammattinsa ja elämäntapansa, oli rinnalle löydettävä muitakin osaamisalueita. Peruskoulun jälkeen hän opiskeli itsensä ensin matkailutyöntekijäksi, sitten lihanleikkaajaksi. Vasta näiden koulutusten jälkeen oli vuorossa porotalouden ammattitutkinto.
– Yritin löytää muita ammatteja poronhoidon rinnalle, koska on vaikeaa saada täysi elanto poronhoidosta. Matkailu ja lihanjalostus tuntuivat sopivilta rinnakkaisammateilta, jotta pystyisin sovittamaan aikataulut yhteen eri töiden kesken.

Aikataulutus poronhoidon ehdoilla

Porotalouslinjan viimeisenä vuonna Pirita teki opinnäytetyönsä nuoren elinkeinoharjoittajan aloitustuen hakemisesta samalla hakien itsekin tukea. Porokarjansa hän osti perheen ulkopuolelta isän jatkaessa omien porojensa kanssa työskentelyä entiseen tapaan.
– Aloitustuen hakemisessa oli oma hommansa, siihen sai varata aikaa. Minulla oli sikäli hyvä tilanne, että tiesin mistä hankin porot. Iskällä on omat porot ja minulla omat, mutta edelleen työskentelemme yhdessä. Yhteistyö sujuu hyvin, vaikka välillä, ilmeisesti samantyyppisestä luonteesta johtuen, meillä on välillä pieniä mielipide-eroja, Pirita nauraa.

Muita vakinaisia työpaikkoja hän ei ole hakenutkaan, koska porotyöt vievät kalenterivuodesta oman osansa. Pätkätöitä on löytynyt matkailu- ja lihanjalostusalalla sekä postissa ja kaupassa.

Asenteet ovat muuttuneet

Vielä 15 vuotta sitten porotöitä tekevään teini-ikäiseen tyttöön saatettiin suhtautua ihmetellen.
– Silloin vanhempi väki, joka nyt on jäänyt jo pois, saattoi epäillä nuoren tytön kykyä pärjätä näissä hommissa. Mutta työhön pääsi hyvin mukaan, etenkin vasojen merkkauksessa. Erotuksissa poroja vedettiin aina kaverin kanssa. Työhön on kasvanut vuosien myötä, ja sittemmin suhtautuminen on ollut myönteistä. Voi oikeastaan sanoa, että enää sillä ei ole väliä, onko työssä nainen vai mies.

Pirita tervehtii ilolla nuoria naisia, jotka suunnittelevat poronhoitajan uraa.
– Meidänkin palkisessa on lupaavia nuoria naisia tulossa. He ovat paljon töissä matkassa ja toivottavasti myös tulevaisuudessa jatkavat tällä alalla.

Pirita tuntee myös muiden paliskuntien nuoria kollegoita. Kouluaikana hän tutustui näihin muun muassa vuosittaisessa, eri paikkakunnilla järjestettävässä Nuoret vieropalkisilla -tapahtumassa. Myös Poroparlamentissa tapaa eri paliskuntien väkeä.
– Ihan hyvin on tuttavapiiri kasvanut ympäri poronhoitoaluetta. On mielenkiintoista kuulla, miten työnkuva eroaa eri puolilla Lappia. Meillä esimerkiksi on paljon metsää ja vähän aukeita, kun taas toisella palkisella voi olla ihan päinvastainen tilanne.

Valoisin mielin tulevaisuuteen, vaikka…

Pirita Hattukangas toivoo, että poronhoitoalalle tulisi jatkossakin nuoria, jolloin elinkeino saataisiin pidettyä voimissaan.
– Siihen vaikuttaa se, kuinka vanhat ikäluokat luopuvat poronhoidosta. Eloporotuen yläikärajan poistuminen on yksi ongelmallinen asia, mutta vielä merkittävämpää on se, että jos eläkeikää nostetaan, alalta ajoissa luopuminen vähenee entisestään.

Myös ihmisten tietämättömyydelle poronhoidon arkipäivästä pitäisi tehdä jotain.
– Kun lukee ja kuulee kommentteja, huomaa, että poroelinkeinosta ei tiedetä tarpeeksi. Väitetään, että korvausten toivossa ajamme tahallaan porot tienvarsille, jotta ne jäisivät auton alle. Puhutaan, kuinka helposti saamme rahaa. Tietoutta tästä työstä pitäisi pystyä lisäämään maailmalla, Suomessa ja jopa lähipiirissä.

Hän korostaa sanaa elämäntapa.
– Elämä menee poronhoidon ehdoilla, jolloin työnteossa ei lasketa tunteja eikä päiviä. Kavereillekin olen sanonut, että minua ei luultavasti syksyllä paljon näe, koska teen silloin porojen kanssa pitkää päivää. Että tulen kahvistelemaan sitten talvella.

Poronhoitajan täytyy asua lähellä porojaan. Rovaniemen kaupungista 50 kilometrin päässä sijaitsevassa Meltauksessa eletään täyttä maaseudun elämää, johon sisältyvät oman auton omistaminen ja yleisten palvelujen jatkuva väheneminen.
– Autoilun kasvavien kustannusten ja palvelujen heikkenemisen myötä tuntuu, että elämä maaseudulla on tarkoitus hävittää. Jos halutaan pitää syrjäseudut elävinä, pitäisi miettiä mitä se vaatii, Pirita Hattukangas toteaa.
– Teen tällä hetkellä työtä josta tykkään, joten sikäli asiat ovat hienosti. Kaikesta huolimatta suhtaudun tulevaisuuteen positiivisin mielin.

Lue lisää

NUORIA NAISIA JA VANHOJA MIEHIÄ

Poronomistajien ikärakenteen kehityksessä on kaksi puolta. Poronomistajissa on yhä enemmän nuoria - etenkin nuoria naisia. Vaarana on kuitenkin uusi ukkoutuminen eläinkohtaisen tuen yläikärajan poistumisen seurauksena.

--- Teksti: Timo Rehtonen. Taulukko: Paliskuntain yhdistys --

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 5/2019.

Yleisesti ottaen poronomistajien määrä on tasaisesti pienentynyt viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Alalta poistujat ovat olleet pääasiassa miehiä, kun taas naisten osuus on pysynyt koko ajan suurin piirtein samana.

Tällä hetkellä poronomistajien joukossa on kaikenikäisiä, mutta näin ei ole ollut aina. Merkittävin muutos on ollut nuorten naisten mukaantulo alalle. Vielä vuosina 1995–1996 poronomistajatilastoissa ei näkynyt alle 17-vuotiaita naisia lainkaan, mutta jo vuosina 2005–2006 heitä oli lähes yhtä paljon kuin samanikäisiä miehiä. Tänä päivänä ilmiö näkyy esimerkiksi porotalouden aloitustuen hakijoiden määrässä. Paliskuntain yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollilla pitää muutosta merkittävänä.
– Kyse on isosta asiasta, jota emme ole juurikaan osanneet edes hahmottaa aikaisemmin. On nähtävissä, että tilanne on tasoittunut niin sukupolvien että sukupuolten välillä. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, mitkä seikat ovat muutosten takana, joten tässä olisikin jollekin taholle mielenkiintoinen tutkimusaihe tarjolla.

Ilman tutkimustietoa asiaa voidaan vain spekuloida. On selvää, että jonkinlainen kulttuurillinen muutos on tapahtunut poronhoitajien keskuudessa 2000-luvun alussa, kun yhä useampi tyttölapsi on merkitty poronomistajaksi.
– Perheiden ja sukujen välistä liikettähän porojen omistajuuden vaihtuminen pääasiassa on. Ehkä ajattelutapa on muuttunut. Voisi ajatella, että yhteiskunnallinen muutos sukupuolirooleissa heijastuu myös tässä – poronhoito ei ole muusta maailmasta irrallaan. Sukupuolien väliseen tasa-arvoon liittyvä keskustelu on yltänyt tännekin, eikä ole enää niin väliä, onko työn jatkaja tyttö vai poika, Ollila pohtii.

Paliskuntain yhdistyksellä on rekisterissään kaikki Suomen poronomistajat. Näistä tiedoista erilaisia näkökulmia ja vertailuja kaavioiksi muokkaava porotalousneuvoja Anna-Leena Jänkälä muistaa takavuosilta erään poromiehen lausuneen, että ’ei tyttärille kannata poroja antaa, kun ne lähtevät lopulta kuitenkin miehen mukana muualle’.
– Noista ajoista naisen rooli poronhoidossa on varmasti muuttunut. Aikaisempi kahvinkeittäjä on alkanut tarttumaan yhä enemmän poroa sarvista, hän kiteyttää.

Kuva: Marja Anttonen

Molemmat naiset korostavat sitä, että alueelliset erot sukupolven vaihdoksiin ja naisiin suhtautumisesta voivat olla suuriakin. Pohjoisen saamelaissukujen perinteet ja asenteet eivät varmastikaan ole täysin samanlaisia kuin esimerkiksi Kuusamon poronhoitosukujen. Näitäkin eroja voisi Ollilan peräänkuuluttama tutkimus selvittää.

Ukkoutuminen uhkaa sukupolvenvaihdosta

Eläinkohtaisen tuen yläikäraja oli vuoteen 2014 asti 65 vuotta. EU:n lainsäädännön mukaan rajoitus katsottiin kuitenkin ikäsyrjinnäksi. Ikärajasta luopumisen seurauksena eläkeikäisten, lähinnä miesten, osuus poronhoitajissa on kasvanut vuoden 2014 jälkeen 150 henkilöllä. Paliskuntain yhdistyksessä ollaan tästä kehityksestä huolestuneita.
– Vastustimme ikärajan poistoa, koska nuoremmathan eivät voi työtä jatkaa, jos vanhemmat eivät osaa työstä luopua. Viestimme onkin, että siirtäkää papat poronne nuoremmille, Anne Ollila sanoo.

Lue lisää

PORO TUO ESILLE SUOMALAISUUTTA, RESTAURANT ATRIO, BRYSSEL

Ravintola Atrion liikeidea, italialaisen ja suomalaisen keittiön yhdistäminen, on maailmanlaajuisestikin ajateltuna ainutlaatuinen. Atrion toimintaperiaatteen voi ajatella kulminoituvan annokseen, joka sisältää risottoa, suomalaisia metsäsieniä ja kylmäsavuporoa.
– Koska konseptimme on suomalais-italialainen yhdistelykeittiö, poro on elementti, joka tuo erinomaisesti esille suomalaisuutta, sanoo Atriossa kokkina työskentelevä Jouni Koskinen.

--- Teksti: Timo Rehtonen. Kuvat: ravintola Atrio ---

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 4/2019.

Atrion on perustanut vuonna 2017 italialaiskokki Pino yhdessä suomalaisten Samin ja Henrin kanssa. Kolmikkoon viittaa ravintolan nimikin, A Trio. Perusajatuksena on, että ’täysi vatsa täynnä hyvää ruokaa johtaa parempiin päätöksiin, parempaan ystävyyteen ja parempaan ihmisyyteen’. Taustalla on siis ripaus maailmanparantamista, joka on ihan paikallaan – sijaitseehan ravintola Brysselin keskustassa, aivan Euroopan komission naapurissa.

Restaurant Atrio sijaitsee Brysselin keskustassa, aivan Euroopan komission naapurissa.

Jouni Koskinen tuli alun perin Atrioon sen avajaisten aikaan kokkiharjoittelijaksi, mutta tätä nykyä hän on kokkipestinsä lisäksi myös yksi ravintolan omistajista. Atrion terassilla Koskinen valmistaa muun muassa suomalaisittain lämminsavulohta, joka on ravintolan kärkituote. Muita merkittäviä Suomesta tuotavia raaka-aineita ovat muun muassa poronliha, sienet ja marjat.
– Kun Pino valmistaa ruokapöytään Napolin seudun herkkuja, minun vastaukseni on perinteinen, suomalainen mustikkapiirakka, Koskinen naurahtaa.

Suomalaiset raaka-aineet lentävät ilmojen halki Helsingistä Brysseliin säännöllisesti.
– Suomessa meille poronlihaa toimittavat muun muassa Kuusamon lihatuote ja Rönkä. Lihan saatavuudessa ei ole ollut missään vaiheessa ongelmia.

Suomalainen poronfilee maistui erinomaiselle Brysselissäkin, Kuva Anne Ollila.

Ravintola Atrion poroannoksiin käytetään tällä hetkellä ulkofileetä ja kylmäsavupaistia.
– Ulkofileetä tarjotaan varsin perinteisesti paahdettujen juureksien ja punaviinikastikkeen kanssa. Kastike on tehty Pinon veljen tuottamasta italialaisesta punaviinistä. Kylmäsavupaistia meillä on tarjolla cocktail-paloissa ja juuri tuossa sienirisotossa, jossa se on yhtenä tärkeänä osana. Risotto on yksi suosituimmista ruokalajeistamme.

Ruokalistaan tehdään päivityksiä useita kertoja vuodessa, jotta vakioasiakkaat voivat kokea uusia makuja. Mutta hyväähän ei kannata vaihtaa, joten ulkofilee ja sienirisotto pysyvät näillä näkymin listalla tulevaisuudessakin.
– Totta kai kehittelemme ja testaamme uusia ideoita, mutta ainakin toistaiseksi listalla ovat juuri nämä kaksi poronlihatuotetta.

Koskinen kertoo, että hän on kuullut asiakkailta porosta pelkkää hyvää.
– Sitä pidetään herkullisena, laadukkaana ja puhtaana ruokana. Ja ne, jotka eivät ole sitä ennen maistaneet, kokevat sen myös eksoottiseksi.

Linkki: Restaurant Atrio

Lue lisää

HULLUNA KOKKAAMISEEN

Löysin taannoin lapsuuden kodin varastosta kaverikirjan, jonka kansien väliin moni kouluaikainen ystävä oli tallentanut ihania muistoja ja hauskaa täsmätietoa itsestään. Lähes kaikki poromiesperheen lapset, itseni mukaan lukien, olivat listanneet lempiruuakseen joko selkäkeiton tai poronkielet.

--- Teksti ja ruokakuvat: Anu Magga. Henkilökuva: Terhi Tuovinen, House of Lapland ---

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 4/2019.

Kolmannen sijan jakoivat käristys ja pizza, joista jälkimmäinen oli saanut kirjaan mitä hauskempia kirjoitusmuotoja. Poronkieli maistui hyvältä kotonakin, mutta erityisen maukkailta ne maistuivat Vuomaselän isojen erotusten kahvitauoilla. Siellä niitä sai ostaa jo vuonna 1958 erotuskokin hommat aloittaneilta ja sittemmin yli viisikymmentä vuotta erotuskanttiinia hoitaneilta Bertta ja Lenne Pehkoselta. Jos kirnussa oli paljon vedettävää, vatsaan päätyi jo ensimmäisellä kahvitauolla helposti kaksi vasankieltä ja jälkiruokamahaan yksi munkki. Illalla erotusaidalta kotiin palatessa isä laittoi vastateurastetun, hyväpintaisen pailakan selkälihat kattilaan ja heitti perään kourallisen suolaa. Toisinaan selkäkeiton valmistumista odotellessa kyllästin tuoreen ruisleivän paksulla voikerroksella ja nostin kattilasta kyytipojaksi kahvikupillisen höyryävää lientä. Voi pojat, mikä makuelämys!

Uuninvaloilla paistetut mokkaruudut

Lapsuuskodin keittiötä halkoi saareke, joka sytytti minussa kokkauskipinän. Saarekkeen äärellä tunsin kuoritutuvani Jaakko Kolmosen vertaiseksi tv-kokiksi, joka loihti mitä maukkaimpia, toisinaan näkymättömiä aterioita isän mettäkiikareilla kuvattuun kokkiohjelmaan. Ensimmäisen tuotantokauden alussa, ollessani noin kymmenvuotias, muistan leiponeeni koulupäivän päätteeksi omenaisia mokkaruutuja, joiden ohjeen olin löytänyt edellisenä päivänä äitin reseptivihkosesta. Kun piirakkataikina oli maannut pellillä uunin keskitasossa toista tuntia muuttamatta muotoaan, raotin uuninluukkua ja nolostuin, kun tajusin paistaneeni piirakkaa pelkillä valoilla. Lopulta sain uunin lämpimäksi ja puolen tunnin perästä saarekkeen päällä komeili näkkileipääkin rapsakampi, latteahko piirakkapohja, johon ei olisi pystynyt vahvimmatkaan leuat. Olipa siinä sitten katsojille selittämistä.

Salamarakastumisesta porotilan emännäksi

Pari vuosikymmentä ja monta piirakkapohjaa myöhemmin, päädyin Luoston kupeessa sijaitsevalle porotilalle emännäksi salamarakastumisen myötä. En ehtinyt seurustella isänsä jalanjäljissä poromatkailuyritystä pyörittävän Janin kanssa kahta viikkoakaan, kun pääsimme jo testaamaan toistemme paineensietokykyä ja kokkaustaitoja parille sadalle häävieraalle. Muutaman viikon perästä tarjoilimme huoleton hymy huulilla lihavelliä ruskamatkailijoille, mutta talven ensimmäiset isot illallisporukat useine ruokalajeineen ja ruokarajoitteineen vetivät naaman vähän totisemmaksi. Asiakkaiden lähdettyä käperryimme rättiväsyneinä sohvan nurkkaan katsomaan kokki-ohjelmia ja lukemaan keittokirjoja, joista oppia uutta ja ammentaa uusia ideoita.

Kokkikouluja ja poronuudelia

Yhdentoista yhdessä eletyn vuoden jälkeen ruokaryhmien hoitaminen käy jo rutiinilla, eikä intohimo ruuanlaittoon ole kadonnut. Illallisten aikaan häärimme Janin kanssa itse kotakeittiön patojen äärellä, mutta sesonkina päivällä tarjottavan ruuan valmistamisesta vastaa pääosin erillinen keittiötyöntekijä, joka saa tarvittaessa tarjoilu- ja tiskausapua reippailta safarioppailta.

Jaakkolan porotilalla tarjotaan vieraille sen seitsemää sorttia herkkuja. Kuvassa herkkulankku.

60-paikkaisen tilausravintolamme lyömätön illallissuosikki on vuodesta toiseen poronkäristys. Toisinaan joku kokeilunhaluinen, yleensä suomalainen seurue, uskaltautuu maistamaan vaikkapa vasanmaksaa tai veriruokia. Aasialaiset saavat halutessaan valkosipulilla, chilillä ja inkiväärillä ryyditettyä poro-kasvisnuudelia, mutta suurin osa heistäkin haluaa tutustua perinteisempiin makuihin. Pyrimme valmistamaan kaiken alusta asti itse. Arvostamme laadukkaita tuoreita raaka-aineita, aitoja makuja sekä rohkeaa, harmonista maustamista.

Sisäfile korvasienikastikkeella

Kotakokkikouluja olemme toteuttaneet muutaman vuoden ajan. Niiden aikana valmistamme asiakkaiden kanssa kolmen–neljän ruoka-lajin illallisen, joka nautitaan illan päätteeksi elämänmakuisia tarinoita ja joikua kuunnellen. Asiakkaat kuuntelevat ihastuneina, kun kerromme, kuinka jälkiruuassa komeilevat hillat on kerätty läheiseltä jängältä, villivatut Jaakkolan jo edesmenneen, vanhan emännän vuosikymmeniä sitten istuttamista pensaista tai, että alkukeiton maukkaat sienet on tappavan myrkkynsä taltuttamiseksi useampaan kertaan ryöpätty. Jokaisen kokkikoulun aikana opetamme ryhmälle poropihvien paistamisen, lakritsi-punaviinikastikkeen salat ja maistatamme, kuinka sienikeiton maku kehittyy, kun kattilaan lisää sopivassa suhteessa jotakin tiettyä perusmakua, vähän erikoiseltakin kuulostavan ainesosan muodossa.

Säkillinen säynäviä

Vuosien varrelle mahtuu myös monenlaisia sattumuksia. Muutama vuosi sitten eräs pieni, vähän vaatimattoman keittiökokemuksen omaava sveitsiläisseurue saapui varaamaansa kokkikouluun olalla iloisesti keikkuvan eräsäkin kanssa. Säkki oli täynnä hetkeä aiemmin, opastetulla kalastusreissulla nostettuja säynäviä, joista osa oli vielä suolistamatta. En ollut itse aiemmin maistanut tai valmistanut säynävää, mutta kaikkitietävä hakukone Google osasi kertoa, että ruotoisuudestaan huolimatta säyne on ihan kelpo kala - etenkin savustettuna. Niinpä sovittiin, että perkaamisen jälkeen heitämme kalat tunniksi savustuspönttöön ja keskitymme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti pororuokien valmistamiseen. Epäonnekseni talon ainoa savustuspönttö oli kuitenkin teillä tietämättömillä, ja pöntön liikkeistä yleensä paremmin perillä oleva mieskin mettäreissulla, joten pöntön etsimiseen hukkui kalliita minuutteja ihan turhaan. Lopulta päädyin asiakkaiden toiveesta opettamaan kalan fileerausta ja avotulella loimuttamista. Koska viiniä siemailevat vieraani keskittyivät kokkaamisen sijasta voitelemaan ja kuvaamaan kohta jo karrelle palavia säynäviä, minun tehtäväkseni jäi taikoa lähes itsekseni kaikki muut ruokalajit. Sen koommin en ole pieniä säynäviä fileerannut tai loimutellut.

Tarinankerrontaa ja ahkeraa somettamista

Kun aloitin restonomiopinnot Rovaniemen ammattikorkeakoulussa vuosituhannen alussa, matkailu- ja ravintola-alan megatrendi oli elämyksellisyys, ja paria vuotta myöhemmin alalla ruvettiin puhumaan tarinallistamisesta. Tarinallistamisoppia restomiksi valmistumisen jälkeen hain myös Lapin Yliopiston järjestämästä, Tarinamestari-nimisestä, ammatillisesta täydennyskoulutuksesta. Näistä opinnoista onkin ollut suuri apu oman kertojanäänen vahvistamisessa sekä oman ydintarinan jalkauttamisessa osaksi yrityksemme palveluympäristöä, tuotteita ja markkinointiviestintää.

Kun uudet työntekijät aloittavat työssään marraskuun lopulla, olivatpa he sitten poromiesperheen kasvatteja tai pääkaupungin sykkeestä tulevia matkailu- ja ravintola-alan ammattilaisia, rakennamme heille yhdessä totuudenmukaisen tarinaidentiteetin, jonka avulla heidät kirjoitetaan tarinaamme sisään. Ei mene kauaakaan, kun he ovat jo löytäneet oman tyylinsä tarinoida ja ottaneet vastuun myös markkinoinnin sisällöntuottamisesta. Talvisin kuljemme koko remmi kamerat valmiina tallentamaan kiinnostavia kohtaamisia, tarinoita ja hetkiä niin kotaruokailuista kuin poroajeluista tykkylumen vuoraamissa maisemissa.

Siinä missä käsityöläinen jakaa somekanaville kuvia kättensä tuotoksista, minä jaan kuvia loihtimistani ruoka-annoksista. Samasta syystä käykin usein niin, että kun muu seurue jo pyyhkii suupieliään noustakseen ruokapöydästä, minä pyörin kameroineni oman annokseni äärellä. Usein vitsailen, että intohimoni ei näy ainoastaan somekanavilla, vaan valitettavasti myös vyötäröllä. Uskon, että jos jonain päivänä työ ajohärkien parissa jostain syystä tulee tiensä päähän, minun tieni vie keittiöön. Tulevaisuuden haaveissa olisi myös oma, pororuokiin keskittyvä ruokablogi, mutta senpä aika näyttää.

Lue lisää