PORONHOITOA KOKO ELÄMÄ

Pirita Riitu-koirastaan: Hankin Riitun (kennelnimeltään Suopunkitytön Vilunki) samaan aikaan kuin porot. Se on semmoinen kaveri, että jos joskus harmittaa lähteä töihin, niin sen innostus tarttuu ja huolet häviävät. Kun se näkee, että laitan työvaatteet päälle, se on saman tien ulko-ovella. Naapurustoon on tullut viime aikoina muutamia porokoiria. Toivoisin, että työssä käytettävät koirat palaisivat tähän kulttuuriin, niitä kun ei juuri ollut yhdessä vaiheessa. Ne ovat taitavia koiria ja hyviä kavereita.

Pirita Hattukangas sai ensimmäisen poronsa syntymänsä yhteydessä. Nyt, juuri kolmekymmentä vuotta täytettyään, hänellä on takanaan jo pitkä kokemus poronhoidosta (Pirita Hattukangas, 30 vuotta. Rovaniemen Meltaus, Poikajärven paliskunta).

--- Teksti: Timo Rehtonen, Kuva: Pirita Hattukankaan kotialbumi ---

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 5/2019.

Leikistä se alkoi.
– Iskän matkaan piti päästä erotuksiin ja heinänhakureissuille ihan jo pikku penikkana. Leikkikavereina porohommissa oli sisko ja saman ikäisiä serkkuja. Kotiaidassa oli myös nimikkoporoja – ne olivat semmoisia kesykköjä, jotka tulivat syömään kädestä. Siitä se kiinnostus alaan varmaan lähti, kun sai kulkea matkassa, hän arvioi uravalintansa lähtökohtia.

Vaikka Piritalle oli jollakin tasolla alusta saakka selvää, että poronhoito tulisi olemaan hänen ammattinsa ja elämäntapansa, oli rinnalle löydettävä muitakin osaamisalueita. Peruskoulun jälkeen hän opiskeli itsensä ensin matkailutyöntekijäksi, sitten lihanleikkaajaksi. Vasta näiden koulutusten jälkeen oli vuorossa porotalouden ammattitutkinto.
– Yritin löytää muita ammatteja poronhoidon rinnalle, koska on vaikeaa saada täysi elanto poronhoidosta. Matkailu ja lihanjalostus tuntuivat sopivilta rinnakkaisammateilta, jotta pystyisin sovittamaan aikataulut yhteen eri töiden kesken.

Aikataulutus poronhoidon ehdoilla

Porotalouslinjan viimeisenä vuonna Pirita teki opinnäytetyönsä nuoren elinkeinoharjoittajan aloitustuen hakemisesta samalla hakien itsekin tukea. Porokarjansa hän osti perheen ulkopuolelta isän jatkaessa omien porojensa kanssa työskentelyä entiseen tapaan.
– Aloitustuen hakemisessa oli oma hommansa, siihen sai varata aikaa. Minulla oli sikäli hyvä tilanne, että tiesin mistä hankin porot. Iskällä on omat porot ja minulla omat, mutta edelleen työskentelemme yhdessä. Yhteistyö sujuu hyvin, vaikka välillä, ilmeisesti samantyyppisestä luonteesta johtuen, meillä on välillä pieniä mielipide-eroja, Pirita nauraa.

Muita vakinaisia työpaikkoja hän ei ole hakenutkaan, koska porotyöt vievät kalenterivuodesta oman osansa. Pätkätöitä on löytynyt matkailu- ja lihanjalostusalalla sekä postissa ja kaupassa.

Asenteet ovat muuttuneet

Vielä 15 vuotta sitten porotöitä tekevään teini-ikäiseen tyttöön saatettiin suhtautua ihmetellen.
– Silloin vanhempi väki, joka nyt on jäänyt jo pois, saattoi epäillä nuoren tytön kykyä pärjätä näissä hommissa. Mutta työhön pääsi hyvin mukaan, etenkin vasojen merkkauksessa. Erotuksissa poroja vedettiin aina kaverin kanssa. Työhön on kasvanut vuosien myötä, ja sittemmin suhtautuminen on ollut myönteistä. Voi oikeastaan sanoa, että enää sillä ei ole väliä, onko työssä nainen vai mies.

Pirita tervehtii ilolla nuoria naisia, jotka suunnittelevat poronhoitajan uraa.
– Meidänkin palkisessa on lupaavia nuoria naisia tulossa. He ovat paljon töissä matkassa ja toivottavasti myös tulevaisuudessa jatkavat tällä alalla.

Pirita tuntee myös muiden paliskuntien nuoria kollegoita. Kouluaikana hän tutustui näihin muun muassa vuosittaisessa, eri paikkakunnilla järjestettävässä Nuoret vieropalkisilla -tapahtumassa. Myös Poroparlamentissa tapaa eri paliskuntien väkeä.
– Ihan hyvin on tuttavapiiri kasvanut ympäri poronhoitoaluetta. On mielenkiintoista kuulla, miten työnkuva eroaa eri puolilla Lappia. Meillä esimerkiksi on paljon metsää ja vähän aukeita, kun taas toisella palkisella voi olla ihan päinvastainen tilanne.

Valoisin mielin tulevaisuuteen, vaikka…

Pirita Hattukangas toivoo, että poronhoitoalalle tulisi jatkossakin nuoria, jolloin elinkeino saataisiin pidettyä voimissaan.
– Siihen vaikuttaa se, kuinka vanhat ikäluokat luopuvat poronhoidosta. Eloporotuen yläikärajan poistuminen on yksi ongelmallinen asia, mutta vielä merkittävämpää on se, että jos eläkeikää nostetaan, alalta ajoissa luopuminen vähenee entisestään.

Myös ihmisten tietämättömyydelle poronhoidon arkipäivästä pitäisi tehdä jotain.
– Kun lukee ja kuulee kommentteja, huomaa, että poroelinkeinosta ei tiedetä tarpeeksi. Väitetään, että korvausten toivossa ajamme tahallaan porot tienvarsille, jotta ne jäisivät auton alle. Puhutaan, kuinka helposti saamme rahaa. Tietoutta tästä työstä pitäisi pystyä lisäämään maailmalla, Suomessa ja jopa lähipiirissä.

Hän korostaa sanaa elämäntapa.
– Elämä menee poronhoidon ehdoilla, jolloin työnteossa ei lasketa tunteja eikä päiviä. Kavereillekin olen sanonut, että minua ei luultavasti syksyllä paljon näe, koska teen silloin porojen kanssa pitkää päivää. Että tulen kahvistelemaan sitten talvella.

Poronhoitajan täytyy asua lähellä porojaan. Rovaniemen kaupungista 50 kilometrin päässä sijaitsevassa Meltauksessa eletään täyttä maaseudun elämää, johon sisältyvät oman auton omistaminen ja yleisten palvelujen jatkuva väheneminen.
– Autoilun kasvavien kustannusten ja palvelujen heikkenemisen myötä tuntuu, että elämä maaseudulla on tarkoitus hävittää. Jos halutaan pitää syrjäseudut elävinä, pitäisi miettiä mitä se vaatii, Pirita Hattukangas toteaa.
– Teen tällä hetkellä työtä josta tykkään, joten sikäli asiat ovat hienosti. Kaikesta huolimatta suhtaudun tulevaisuuteen positiivisin mielin.