TIEVERKON VARJOPUOLI

Metsäpeura on suomalaisista hirvieläimistä ainoa, jolle liikennekuolleisuudella on merkitystä lajitasolla.

Suomen tieverkko käsittää lähes puolen miljoonan kilometrin edestä eritasoisia liikenneväyliä. Vuonna 2017 näillä teillä autoiltiin noin 50 miljardia kilometriä - reilusti yli tuhat kertaa Kuuhun ja takaisin. Laajalle ulottuva tieverkko mahdollistaa nykyisen elämäntyylimme, mutta ihmisten ja tavaroiden liikkumisella on hintansa.

--- Teksti: Milla Niemi. Kuva: Mikko Rautiainen ---

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 5/2018.

Teiden alle jää maa-alueita, ja infrastruktuurin rakentaminen pirstoo aikaisemmin yhtenäisiä aluekokonaisuuksia yhä pienempiin osasiin. Samalla jäljelle jääneiden elinympäristöjen laatu kärsii esimerkiksi reunavaikutuksen lisääntymisen sekä liikenteen aiheuttaman melun seurauksena. Tiet hankaloittavat eläinten liikkumista, ja pahimmillaan jakavat aikaisemmin yhtenäiset eläinpopulaatiot erillisiksi osakannoiksi. Lisäksi liikenne tappaa. Vaikka Suomen liikennemäärät ovat kansainvälisesti tarkasteltuna varsin maltillisella tasolla, kuolee meidänkin maanteillämme vuosittain miljoonia selkärankaisia eläimiä.

Sorkkaeläimiä ja sammakoita

Valtaosa liikenne ja eläimet -teeman ympärillä käytävästä keskustelusta keskittyy hirvieläinonnettomuuksiin. Sekä yksityisautoilijoiden että liikennesektorin mielenkiinnon suuntautuminen sorkkaeläinkolareihin on täysin ymmärrettävää. Henkilövahinkoihin johtavat eläinonnettomuudet tapahtuvat yleensä hirvieläinten, erityisesti hirven, kanssa. Niin ikään näistä onnettomuuksista yhteiskunnalle vuositasolla aiheutuvat kustannukset lasketaan Suomessakin kymmenissä miljoonissa euroissa. Yksittäisen hirven tai vaikkapa valkohäntäpeuran kannalta auton alle jääminen on toki yleensä tuhoisaa, mutta kantojen kokonaistilannetta liikennekuolleisuus ei nykytilanteessa hetkauta.

Viitisentoista vuotta sitten tehdyn arvion mukaan Suomen maanteillä kuolee useita miljoonia selkärankaisia eläimiä vuodessa. Suurin osa on lintuja, mutta joukkoon mahtuu myös nisäkkäitä, sammakkoeläimiä ja matelijoita. Pelkkä yksilömääriin tuijottaminen ei kuitenkaan kerro koko totuutta. Oleellisempaa on liikennekuolleisuuden osuus lajin kokonaiskuolleisuudesta sekä se, minkälaisia yksilöitä liikenne kannasta verottaa. Rusakonpoikasen jääminen auton alle tuskin heiluttaa paikallista kantaa, mutta esimerkiksi aikuisen saukkonaaraan osalta tilanne voi jo olla toinen. Liikenteen aiheuttamasta kuolleisuudesta kärsivät tyypillisesti pitkäikäiset ja hitaasti lisääntyvät lajit. Poikkeuksiakin toki löytyy - maailmanlaajuisesti tarkasteltuna kenties pahiten teistä ja liikenteestä kärsivät sammakkoeläimet. Tiet katkovat kulkureittejä kutu- ja talvehtimislampien välillä, eikä sammakoiden taipumus jähmettyä auton valokeilaan varsinaisesti paranna niiden elinajanodotetta.

Turvallisesti tien yli

Yleisesti hyväksytyimmäksi ja toimivimmaksi tavaksi ennaltaehkäistä eläinkolareita ja samalla vähentää maiseman pirstoutumista ovat osoittautuneet erilaiset keinotekoiset kulkureittiratkaisut. Vihersiltojen ja eläimille tarkoitettujen alikulkujen idea on simppeli: eläimet siirretään kulkemaan moottoriliikenteen ylä- tai alapuolelle. Yli- ja alikulkurakenteiden toimivuutta tehostetaan yleensä ohjaamalla eläimet oikeaan kohtaan aidalla. Eläinten käyttämille kulkureiteille sijoitetut, riittävän leveät ja maisemoidut rakenteet tarjoavat turvallisen vaihtoehdon lähes kaikkien lajiryhmien edustajille. Kulkureittiratkaisujen merkittävin ongelma on monesta muustakin yhteydestä tuttu - raha. Varsinkin leveät vihersillat ovat mittavia investointeja, eikä niitä voida näin rakentaa riittävän tiheästi.

Vilkkaasti liikennöidyt päätiet aidataan usein hirvieläinonnettomuuksien estämiseksi. Oikein käytettynä aidat vähentävät tehokkaasti suojatulla väylällä tapahtuvia eläinonnettomuuksia. Täysin ristiriidattomia riista-aidat eivät silti ole. Tien aitaaminen ei poista eläinten liikkumistarvetta esimerkiksi kesä- ja talvilaidunalueiden välillä. Jos muuta pääsyä tien toiselle puolelle ei ole, kelpaavat liittymien aukkopaikat ja muut aidan heikot kohdat reitiksi - joka yleensä katkeaa keskelle moottoritietä. Myös riista-aitojen päät keräävät eläinten tienylityksiä ja näyttäytyvät samalla kolarikeskittyminä. Riista-aidat voivat joissakin tapauksissa myös siirtää onnettomuuspainetta pääteiltä alemmalle tieverkolle. Aitoja tulisikin pääsääntöisesti käyttää ainoastaan erilaisten kulkureittiratkaisujen kanssa.

Huomio kuljettajaan

Eläinten kulkureiteistä varoittavat liikennemerkit ja sesonkiluonteisesti toteutettavat varoitus- ja valistuskampanjat ovat suhteellisen edullisia ja helppoja toteuttaa, ja siksi myös paljon käytettyjä ennaltaehkäisykeinoja. Autoilijat vain eivät ole kovin halukkaita muuttamaan ajokäyttäytymistään tienvarressa kesät talvet seisovan hirvivaaramerkin tai kohonneesta kolaririskistä varoittelevan lööpin vuoksi. Erilaisia eläinten liikkeisiin reagoivia dynaamisia varoitusmerkkejä on ollut kokeilussa Suomessakin, ja teknologian kehittyessä ne tulevat todennäköisesti valtaamaan tilaa perinteisemmiltä varoitusmerkeiltä. Nykytekniikka auttaa myös varoituskampanjoiden kohdentamisessa.

Tulevaisuudessa kiinnostavia ratkaisuja on lupa odottaa autonvalmistajien suunnasta. Jatkuvasti kehittyvät autojen turvalaitteet, kuten jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden suojaksi suunnitellut varoitus- ja jarrutusjärjestelmät auttavat kuljettajaa havaitsemaan myös tiealueella liikkuvat eläimet. Eläinonnettomuusriskin ajallista ja alueellista vaihtelua voidaan myös mallintaa, ja varoittaa riskialueella liikkuvaa autoilijaa navigaattorisovelluksen avulla. Porokello on erinomainen esimerkki nykyaikaista teknologiaa hyödyntävästä varoitusjärjestelmästä.

Parhaatkaan varoitusjärjestelmät tai huippuunsa hiotut sovellukset eivät yksinään estä eläinonnettomuuksia, vaan myös kuljettajan on tehtävä oma osansa. Hyvä alku on keskinopeuden pudottaminen auringonnousun ja -laskun molemmin puolin. Eipä tienlaitojen tarkkailustakaan suurta haittaa pitäisi olla - varsinkaan eläimistä varoittavien liikennemerkkien vaikutusalueella.