Poromies-lehden ajankohtaisia julkaisuja

8.1.2019

PORON VAIKUTUS TUNTURILUONTOON

Poron vaikutuksesta tunturiluontoon on Suomessa esitetty varsin kärkeviä mielipiteitä, sekä positiivisessa että varsinkin negatiivisessa hengessä. Poron on mm. sanottu vaarantavan harvinaisten tunturikasvien säilymisen ja tekevän tunturiluonnon pitkäaikaisen kokeellisen tutkimuksen mahdottomaksi. Suomen tunturialueiden porotiheyksiä on väitetty luonnontilaan nähden satakertaisiksi. Tästä johtuvaa ylilaidunnusta on pidetty vakavana uhkana pohjoiselle luonnolle.
--- Teksti ja kuva: Lauri Oksanen ---

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 6/2018.
Voit ostaa digilehden https://www.lehtiluukku.fi/pub?id=199000



Jotta vyyhti selviäisi maallikolle on syytä aloittaa perusasioista. Laidunnuksen välitön vaikutus laidunnettavaan kasviin on pääsääntöisesti negatiivinen, joten pintapuolisesti havainnoimalla voi aina väittää laiduntajien tuhoavan kasveja. Laidunnuksen positiiviset vaikutukset, kuten kilpailun väheneminen, maaperän paljastuminen siemenille ja nopeutunut ravinnekierto – ovat taas välillisiä ja viiveisiä. Samaa kasvia voidaan siis sinänsä oikein suunniteltujen ja huolellisesti tehtyjen kokeitten perusteella väittää laidunnuksesta hyötyväksi tai siitä kärsiväksi, riippuen mm. kokeen kestosta, kasvupaikan soveltuvuudesta voimakkaammille kilpailijoille ja kasvupaikan ravinteisuudesta. Esimerkkejä tästä ongelmasta ei tarvitse hakea kaukaa. Jon Moenin kanssa suorittamassani, kymmenen vuotta kestäneessä aitauskokeessa [1] havaitsimme lapinorvokin kärsivän laidunnuksesta. Alkaessamme tutkia kasvillisuutta Raistunturissa, voimakkaasti laidunnetun kesälaitumen ja kevyesti laidunnetun syyslaitumen välisen poroaidan tuntumassa, saimme aiheen ajatella asiaa toiseen kertaan: lapinorvokkia oli selvästi runsaammin kesälaitumella (kuva). Poroaita oli seissyt paikallaan vuosikymmeniä. Porojen voimakas laidunnus oli nopeuttanut ravinnekiertoa [2] mikä suosii ruohoja ja heiniä. Ravinteitten sitoutuminen kunttaan kevyesti laidunnetulla alueella suosii taas varpuja.

Toinen keskeinen perusasia on poronlaidunnuksen luonnollisuus. Poro ei ole mikään vieraslaji, vaan tunturi- ja tundraluonnon keskeisen laiduntajan, tunturipeuran, suora ja varsin lievästi kesytetty jälkeläinen, jolla on aina ollut tärkeä asema tunturin ja tundran ravintoverkossa [3]. Poro ei kuitenkaan ole tunturin ja tundran tärkein laiduntaja. Työn alla olevassa tiimini tutkimuksessa olemme arvioineet lukumäärien ja ravinnon tarpeen perusteella eri eläinryhmien osuuden Pohjoiskalotin luoteisen osan energianvirrasta. Selvästi tärkeimmän laiduntajaryhmän muodostavat myyrät ja sopulit. Myyrä- ja sopulipopulaatioiden ravinnon tarve on Käsivarressa keskimäärin nelinkertainen poroon verrattuna, Länsi-Ruijassa 2–3 kertainen. Huippuvuosina myyrien ja sopulien energian tarve on yli kymmenkertainen poroon verrattuna. Jäkäläkankaiden osalta poro on kuitenkin tärkein kasvinsyöjä ja kasvillisuuden tallaaja [4]. Poron kesälaidunnus rajoittaa myös tunturikoivujen, pajujen ja metsäluonnolle tyypillisten kookkaitten ruohojen esiintymistä avotunturissa ja leviämistä sinne [5-9].

Hahmotellessa poron suhdetta tunturin luonnontilaan kannattaa katsoa Kanadan suuntaan, missä tundrapeura (Barren Ground Caribou) on viime vuosikymmeninä toipunut holtittoman metsästyksen seurauksista ja vaikuttaa voimakkaasti sekä jäkälikköihin että pensaskasvillisuuteen [10,11]. Tämä ei johdu korkeista lukumääristä. Crête [12] arvioi Kanadan mannertundran tundrapeurojen biomassaksi 109 kg/km². Tämä vastaa puoltatoista poroa neliökilometrillä. Suuremmitta häiriöttä elävä susikanta rajoittaa hirvieläinten tiheyden tasolle, joka vastaa noin kolmea poroa eli noin kahtasataa kiloa neliökilometrillä [12-13]. Kanadan karu mannertundra ei kuitenkaan tällaisia tiheyksiä elätä, joten voimakas vuorovaikutus muodostuu peurojen ja kasvillisuuden välille.

Tämä liittyy suoraan koko urani punaisena lankana olleeseen teoriaani [14] , jonka mukaan perustuotanto määrää sen, millaiseksi ekosysteemin luonnontila muodostuu. Pedot vaativat suhteellisen runsasta saaliskantaa voidakseen elää ja lisääntyä eli noin kolmea poroa neliökilometrillä vastaavaan saalismäärän, olipa luonto rehevä tai karu [13]. ’Vihreässä maailmassa’ eli lauhkean vyöhykkeen ja havumetsävyöhykkeen eteläosan rehevässä luonnossa ja tunturiseudun tuottavimmissa biotoopeissa kasvillisuus pystyy elättämään vaaditun saalismäärän. Näillä alueilla pedot säätelevät kasvinsyöjiä ja kasvillisuus on kasvien välisen armottoman kilpailun muovaama, kuten A.K. Cajander [15] jo runsas vuosisata sitten esitti. ’Vihreässä maailmassa’ menestyvät korkeaversoiset kasvit, jotka pystyvät nostamaan lehtensä kilpailijoitten lehtien yläpuolelle.

Mitä karummille alueille tullaan, sitä lähempänä petojen vaatima saalistiheys on laidunten kantokykyä. Lopulta saavutetaan piste, jossa petojen vaatima saalismäärä ylittää laidunten kantokyvyn. Tällä rajalla, mikä näyttää Pohjoiskalotin luonnossa vastaavan suunnilleen metsänrajaa, tapahtuu laadullinen dynamiikan muutos. Kasvinsyöjät muuttuvat petorajoitteisista ravintorajoitteisiksi. Siksi tällaiset alueet – tunturit, tundra ja arot – edustavat ’laidunmaailmaa’, jossa kasvin elinehtona on pitää enin biomassa maan tuntumassa, jotta se ei menisi parempiin suihin. Yhä karummille alueille siirryttäessä loppuu purtava kasvinsyöjiltäkin. Vastaan tulee ’kiven ja jään maailma’, jossa kasvinsyöjiä ei enää näy. Täällä kasvit kilpailevat niistä harvoista paikoista, joissa niiden elämä on vielä mahdollista.

Tunturiseudussamme nämä kolme maailmaa kohtaavat, ja jokaiselle on kehittynyt vallitsevaan dynamiikkaan sopeutunut kasvisto ja eläimistö. Poro kuuluu tähän ekosysteemiin, varsinkin ’laidunmaailmaan’ sen oleellisena osana, eikä porojen lukumääriä voi ainakaan tunturiseudulla pitää luonnottoman korkeina. Käsivarressa on tuoreimpien tilastojen mukaan kolmisen poroa neliökilometrillä, Länsi-Ruijassa neljä. Suunnilleen kaksinkertainen ero Kanadan mannertundraan nähden vastaa NASAn julkaiseman kaukokartoitusdatan perusteella alueitten perustuotannossa olevaa eroa. Poron vaikutus eri kasvilajeihin vastaa pääpiirteissään kasvien sopeutumia. ’Vihreän maailman’ kilpailuhakuiset lajit kuten sinivalvatti ja metsäkurjenpolvi kärsivät kohtalaisestakin laidunnuksesta [1,7,16]. Myös ’kiven ja jään maailmaan’ sopeutunut ja niissä oloissa kilpailukykyinen jääleinikki [17] on laidunnusherkkä. Jokainen suurtuntureilla liikkunut on varmaan huomannut jääleinikin alarajan määräytyvän sen mukaan, onko ympäristössä tarpeeksi kasvillisuutta houkuttelemaan poroja paikalle.

Valtaosa tunturikasveista on kuitenkin ’laidunmaailman’ lajistoa: pienikokoisia, laidunnusta hyvin kestäviä lajeja, jotka jäävät helposti isompien jalkoihin ilman laiduntajia – varsinkin lämpenevässä ilmastossa joka suosii kookkaita kasveja [7]. Tämä koskee erityisesti uhanalaista tunturilajistoa. Tiimini tutki Suomen punaisen listan lajien esiintymistä dolomiittipaljastumien alla olevilla niityillä tunturijakson itäreunassa Abiskon seudusta Alattiovuonolle. Tulos oli selvä: mitä kovempi laidunnuspaine, sitä useammalta ruudulla punaisen listan lajeja löydettiin. Vähiten niitä oli Mallan niityillä, joille poroja ei ole vuosikymmeniin päästetty [18].

Vielä selkeämmän koetilanteen muodostaa Raistunturin Norjan puoleisen osan ylittävä poroaita, joka erottaa kesälaitumen syys- ja kevätlaitumesta. Se sijaitsee noin 30 km luoteeseen Raisduoddarhálddesta, jota Suomessa kutsutaan tuttavallisesti Haltiksi. Tämä aita sattuu ylittämään yhden Pohjoismaitten lajistollisesti rikkaimmista tunturialueista. Kesälaitumen puolelle on muodostunut erittäin voimakkaasti laidunnettu vyöhyke, koska porot tulevat syyskesällä aidan tuntumaan odottamaan syyslaitumelle pääsyä. Laidunnus on niin voimakasta, että varvikot ovat tuhoutuneet ja korvautuneet heinikoilla. Olen tehnyt tällä alueella useita linja-arvioita harvinaisten tunturikasvien kukkivien versojen esiintymisestä aidan eri puolilla. Työ on valitettavasti jäänyt muiden hankkeitten jalkoihin; alustavat tulokset (perustuvat kahteentoista kolme metriä leveään, kilometrin pituiseen transektiin, 500 metriä kummallakin puolella poroaitaa) voin kuitenkin kertoa. Kolmen punaisen listan lajin kukkivia yksilöitä esiintyi tilastollisesti merkitsevästi enemmän voimakkaasti laidunnetulla alueella: sinirikkoa (800–124), sysisaraa (663–29) ja rikkileinikkiä (291–166). Myös tunturilaukkaneilikkahavaintoja tuli selvästi enemmän voimakkaasti laidunnetulta alueelta (69–30), mutta sitä oli vain muutamalla transektilla, joten otos ei riittänyt tilastolliseen käsittelyyn. Karvaista kuusiota oli sen sijaan vain syyslaitumella.

Tutkimusta sopii jatkaa – annan tähänastisen aineiston mielelläni nuorempien kykyjen käyttöön. Nämäkin alustavat tulokset kuitenkin osoittavat, ettei laidunnuksen vaikutus ole aina kokeneenkaan tutkijan intuition mukainen. Matalakasvuisen sinirikon hyötyminen voimakkaasta laidunnuksesta oli odotettua, samoin kapealehtisten sysisaran ja tunturilaukkaneilikan. Rikkileinikin suhde laidunnukseen oli sen sijaan yllätys. Laji on pehmeäversoinen, leveälehtinen ja ilmeisen maukas, ja sen versot olivat usein silminnähtävästi laidunnettuja tai tallottuja. Odotinkin tämän harvinaisuuden kärsivän laidunnuksesta. Luvut puhuivat kuitenkin toista kieltä. Ilmeisesti kilpailun väheneminen, siemenellisen lisääntymisen mahdollisuuksien paraneminen ja nopeutunut ravinnekierto kompensoivat laidunnuksen suorat haitat ’porvoon mitalla’, ainakin tällä alueella. Ei siis tule tuijottaa poron vaikutukseen yksilötasolla, vaan ajatella koko yhteisöä ja kasvin elinkiertoa kokonaisuutena.

Oli asia yksittäisten lajien kohdalla miten hyvänsä, niin kaikkein oleellisinta tunturiluonnon ja siihen sopeutuneen lajiston kannalta on tunturin säilyminen tunturina lämpenevässä ilmastossa. Mikään ei tuhoa valoa vaativia tunturikasveja yhtä varmasti kuin varjostavan metsän tai korkean pajukon leviäminen tunturiin. Tämä kiihdyttäisi myös ilmaston lämpenemistä vapauttamalla tunturin maaperään sitoutuneet valtavat hiilivarastot ilmakehään [19] ja romauttamalla alueen heijastuskertoimen kevättalvella [8]. Tässä asiassa poro on tunturiluonnon paras ystävä. Jo Käsivarren keskiosissa vallitseva, kohtuullisen kevyt kesälaidunnus on estänyt metsänrajan nousemisen ja pajukkojen leviämisen lämmenneestä ilmastosta huolimatta [9]. Utsjoella tunturit ovat jopa laajentuneet, kun tunturimittari on tuhonnut koivikkoja ja porojen kesälaidunnus on estänyt koivikon toipumisen. Myös Ruijan niemissä ja saarissa on laajoja tunturikasvillisuuden hallussa olevia alueita, joilla harvakseen kasvavat järeät koivut kertovat paikan olevan reilusti ilmastollisen metsänrajan alapuolella.

Toki porotalouteen liittyy ongelmia, joita ei tule vähätellä. Pahimpana pidän jäkälikköjen turhaa tallautumista kesälaidunnuksen vuoksi. Norjan puolen jäkälikköjen Suomen puoleisia paremman kunnon syyksi on virheellisesti luultu alempia porotiheyksiä. Todellisuudessa ero johtuu Norjan poronhoitolaista, joka kieltää talvilaidunten käytön lumettomina vuodenaikoina. Kesälaitumet ovat Norjassakin jäkälättömiä, silloinkin kun ne ulottuvat potentiaalisesti jäkälävaltaiseen sisämaahan [4]. Tallonnan tuhoisuuden olin helsinkiläisenä oivaltanut jo lapsena. Helsingin seudun kallioisissa metsämaastoissa suositut retkeilyalueet ja parhaat ’staijauskalliot’ tunnisti helposti jäkälien puutteen perusteella. Jäkäläkadolla on useita kielteisiä seurauksia. Vaikka poro ei fysiologisesti vaadikaan jäkälää, niin muuta potentiaalisesti yhtä runsasta talviravintoa ei pohjoinen luonto tarjoa.  Muihin kotieläimiin verrattuna poro kasvaa ja lisääntyy hitaasti, joten poroja ei kannata elättää sellaisella talviravinnolla, jota voisi yhtä hyvin tarjota lampaille. Lisäksi yhtenäisestä jäkäläpeitteestä on hyötyä ilmaston lämpenemisen torjumisessa, kun se valkoisena heijastaa auringon säteitä takaisin avaruuteen melkein siinä missä lumikin [8]. Jäkäläinen luonto miellyttää myös retkeilijää, joten sen säilyminen olisi omiaan luomaan positiivista suhtautumista poronhoitoon.

Poron suhde tunturikasvillisuuteen ja tunturiluonnossa tapahtuviin ekologisiin prosesseihin on monitahoinen kysymys, josta voi olla useaa mieltä ja erityyppistä luontoa voi itse kukin arvottaa mieleisellään tavalla. Jokaisella on oikeus omiin mielipiteisiin, mutta ei omiin faktoihin.  Edellä esittämäni mielipiteet perustuvat lähdeluettelossa mainittujen tutkimusten lisäksi  mm. Jon Moenin, Johan Olofssonin, Risto Virtasen, Anu Eskelisen, Anu Pajusen, Elina Kaarlejärven, Kari Anne Bråthenin, Sari Starkin, ja Henni Ylänteen töihin. Työt löytyvät Web of Science’stä ja annan mielelläni halukkaille tarkemmat lähdeviitteet. Vastaavaa odotan myös vastakkaista mieltä olevilta.

Lähteet

1 Moen, J. & Oksanen, L. 1998. Long-term exclusion of folivorous mammals in two arctic-alpine plant communities: a test of the hypothesis of exploitation ecosystems. – Oikos 82: 333-346.
2 Olofsson, J., ym.  2004. Reindeer influence ecosystem processes on the tundra. – Oikos 105: 386-396.
3 Tihomirov, B. A. 1959. Vzajmosvjazi životnogo mira i rastitel´nogo pokrova tundry. Akademija Nauk SSSR, Moskova.
4 Oksanen, L. 1978. Lichen grounds of Finnmarksvidda, northern Norway, in relation to summer and winter grazing by reindeer. – Rep. Kevo Subarctic Res. Stat. 14: 64-71
5 Olofsson, J. ym. 2001. Effects of summer grazing by reindeer on vegetation structure, productivity and nutrient cycling in the North Fennoscandian tundra. – Ecography 24:13-24
6 Olofsson, J. ym. 2009. Herbivores inhibit climate driven shrub expansion on the tundra. – Global Change Biol. 15: 2681–2693
7 Kaarlejärvi, E. ym. 2017. Herbivores rescue diversity in warming tundra by modulating trait dependent species losses and gains. – Nature Communications DOI10.1038/017-00554-z.
8 Cohen, J. ym.  2013. Effect of summer reindeer grazing on spring snowmelt, albedo and energy balance.  – Remote sensing of Environment 135:107-117.
9 Vuorinen, K.E.M. ym. 2017. Open tundra persist, but arctic features decline: vegetation changes in the warming Fennoscandian tundra. – Global Change Biol. 23: 3794-3807.
10 Manseau, M. ym.1996. Effects of summer grazing by caribou on composition and productivity of vegetation: community structure and landscape level. –  Journal of Ecology 84:503-513.
11 Crête, M., & Doucet, G.J. 1998. Persistent suppression in dwarf birch after release from heavy summer browsing by caribou. – Arctic and Alpine Research 30:126-132
12 Crête, M. 1999. The distribution of deer biomass in North America supports the hypothesis of Exploitation Ecosystems. – Ecology Letters 2: 223-227.
13 Ripple, W.J. & Beschta, R. L. 2012. Large predators limit herbivore densities in northern forest ecosystems. – European Journal of Wildlife Res. DOI 10.1007/s10344-012-0623-5
14 Oksanen, L. ym. 1981. Exploitation ecosystems in gradients of primary productivity. - American Naturalist 118: 240-261.
15 Cajander, A. K. 1905. Kasvien välinen taistelu luonnossa. – Luonnon Ystävä 9: 296-300.
16  Olofsson, J. 2001. Influence of herbivory and abiotic factors on the distribution of tall forbs along a productivity gradient: a transplantation experiment. – Oikos 94: 351-357.
17  Olofsson, J. ym. 1999. On the balance between positive and negative plant interactions in harsh environments. – Oikos 86: 539-543
18 Olofsson, J., & Oksanen, L. 2005. Effects of reindeer density on plant diversity in the Fennoscandian mountain chain. -  In R. E. Haugerud, ed. Proceedings of 11th Arctic Ungulate Congress, Saariselkä, Finland, 2003  (Rangifer 25): 5-18.
19 Hartley, I. P.  ym. 2012. A potential loss of carbon associated with greater plant growth in the European Arctic. – Nature Climate Change DOI: 10.1038/NCLIMATE1575

0 comments:

Lähetä kommentti

Suositut julkaisut

Ajankohtaista muualla

Tapio Nykänen - Antroblogi 2016.
Poro syntipukkina

Suurpetojen vaikutus poronhoitoon. I. Kojola, S. Heikkinen & S. Kaarinen. Luonnonvarakeskus 2018. PDF-tutkimusjulkaisu 57/2018

Porot kiinnittävät perinteeseen - Eila Tapiola. Opettaja-lehti 1/2019

CWD - Hirvieläinten näivetystauti. Virtsahoukuttimissa voi piillä tautivaara. Artikkeli sivulla 10 Metsästäjä-lehdessä. Metsästäjä-lehti 1/2019

Blogi-arkisto