SAAMELAISEN ELÄMÄNTAVAN PUOLESTAPUHUJA

Historia, nykyisyys ja tulevaisuus. Näistä kolmesta koostuvan jatkumon turvaamiseksi tarvitaan toisinaan tekoja. Tulevaisuus ei ole turvattu, jos perinteet unohdetaan (vuoden saamelainen Minna Näkkäläjärvi).

--- Teksti: Timo Rehtonen. Kuva: Minna Näkkäläjärvi  ---

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 1/2021.

1970-luvun alussa poronhoito oli toisenlaista kuin tänä päivänä. Liikkumista nopeuttavia moottorikulkuneuvoja oli harvassa, joten poromiehet olivat kairassa viikkokausia kerrallaan. Poronhoitoperheiden äidit eivät juurikaan käyneet töissä kodin ulkopuolella – heidän tehtävänään oli huolehtia perheen lapsista ja antaa oma työpanoksensa poronhoidolle.

Erkunan Tuomman Birit-Anni löysi onnensa naapurikylästä, Palojoensuusta. Sinne nousi myös Birit-Anni ja Heikki Mäkitalon koti Minnan syntymän aikoihin.
– Äitinä Birit-Anni piti yllä saamelaista elämäntapaa niin hyvin kuin se siihen aikaan oli mahdollista. Ja kuten siidoissa oli ollut jo vuosisatoja tapana, hän huolehti myös meidät lapset osaksi Erkunan siidaa, Minna Näkkäläjärvi kertoo.

Näkkäläjärven merkittävimmät lapsuusmuistot liittyvät poronmerkityksiin, erotuksiin ja paimennuksiin. – Parhaimmat muistot lapsuudesta sijoittuvat kevätaikoihin, jolloin sai olla poissa koulusta ja pääsi mukaan porohommiin, erityisesti paimennuksiin.

Eräs Suonttajärven kevätpaimennus on jäänyt erityisesti mieleen.
– Vedet olivat alkaneet jo nousta jokien ja jänkien päälle, vaikka yöt laavussa olivatkin kylmiä. Silloin ajattelin, että olisipa meillä nopeampi kelkka, että emme uppoaisi vetiseen jänkkään. Nykyään on nopeampia kelkkoja, mutta paimennukset ovat jääneet vähemmälle. Pitäisi aina miettiä mitä toivoo, Näkkäläjärvi nauraa.

Lapsia oli siihen aikaan paljon, ja heillä riitti tekemistä.
– Saimme olla mukana kaarteella, paimentamassa ja milloin missäkin. Toimimme myös kenttäteurastuksessa nylkijöiden pikku apulaisina. Pidimme kiinni poron päästä, kun teurastajat löivät surmaniskun, laskimme veriä ja levitimme taljoja lumelle. Nykyään teurastamoissa tuskin saa käyttää lapsityövoimaa, mutta ajat olivat silloin toiset.

Kesäiset vasanmerkinnät tehtiin Salvasjärven alueella, joka sijaitsee aivan nykyisen Hietakeron varausilmoitusalueen läheisyydessä.
– Vietimme siellä useita kesiä. Matka sinne tehtiin kävelemällä, silloin kun perheillä ei ollut useita koneita käytössä. Palojärvestä, läheltä Norjan rajaa, on Salvasjärveen matkaa noin 17 kilometriä, mutta onneksi reitti oli pääosin helppokulkuista tunturimaastoa.
– Muistan, kun äiti piti lapsitokan kävelyintoa yllä sanomalla, että tuon seuraavan tievan takana olemme jo perillä, mutta sen takana olikin vaan seuraava tunturi, josta hän lausui taas samalla tavalla.

Vakinaista on vain poronhoito

Vuonna 1969 syntyneen Minna Näkkäläjärven perheeseen kuuluivat äidin ja isän lisäksi isoveli ja pikkusisko. Leveämpää leipää oli saatavilla noina aikoina Ruotsissa, jossa perheen isä kävi viikot työskentelemässä metsurina. Myöhemmin hän asettui kotiseudulleen tekemään erilaisia sekatyömiehen hommia.

Saamelaislapsena ja porosuvun jäsenenä pikku-Minna sai jo muutaman vuoden ikäisenä oman poromerkkinsä, joka pohjautui hänen äitinsä merkkiin. Siidan ihmiset hoitavat yhdessä poroja ja huolehtivat siitä, että merkki ja porot pysyvät siidassa.
– Saan olla kiitollinen oman siidani ihmisille siitä, että minullekin on luotu sitä kautta mahdollisuus olla mukana poronhoitohommissa. Siitä on kyse myös saamelaisessa poronhoidossa yleisestikin, eli ajatellaan aina tulevia sukupolvia ja heidän mahdollisuuttaan jatkaa elinkeinossa. Se onkin varmaan arvokkain asia, jonka olen perintönä saanut omilta ihmisiltäni. Ajattelutavan tehdä pyyteetöntä työtä yhteisön ja tulevien sukupolvien eteen.

Kouluaikoina, ala-asteella Palojoensuussa sekä yläasteella ja lukiossa Hetassa 'ei tapahtunut mitään erikoisempaa'. Koulunkäynti peruskoulussa ja lukiossa sujui hyvin ja päättyi lakkiaisiin.
– Lukion jälkeen lähdin harjoittelemaan omaa elämää ja sillä tiellä olen pysynyt.

Tie kulki ensin Inariin opiskelemaan saamenkäsitöitä, mutta jo vuoden kuluttua opiskelupaikaksi vaihtui Norjan Kautokeinoon juuri perustettu Saamelainen korkeakoulu (Sámi Allaskuvla), josta Näkkäläjärvi valmistui kolmessa vuodessa saamenkieliseksi luokanopettajaksi. Uutta ammattiaan hän harjoitti vuoden verran Ruotsin Jokkmokkissa (Jokimukka), mistä matka jatkui tutkimusinstituutin sihteeriksi Norjaan. Työura onkin koostunut määräaikaisten opettajanpestien lisäksi enemmän tai vähemmän projektiluonteisista työpaikoista, jotka kaikki ovat jollakin lailla liittyneet saamen kieleen, kulttuuriin tai poronhoitoon.
– Projektiluontoiset työt ovat olleet minulle ihanteellisia, koska silloin olen pystynyt olemaan mukana myös porohommissa.

Rajaseudulla asumisessa ja kolmen valtakunnan alueella työskentelyssä on omat etunsa.
– Kun osaa monia kieliä, on tarjolla hyvin myös työpaikkoja. On ihan tavallista, että tämän alueen lapset osaavat kolmea kieltä. Kielitaito luo kaikelle, myös poronhoidolle, paremmat elinmahdollisuudet, koska rajanaapureiden siidojen kanssa 'kuuletteleminen' kuuluu saamelaisporonhoitajien arkipäivään.

Eri alueiden poromiesten välisiä keskusteluja käydään muun muassa silloin kun pedot alkavat liikkua. – Poromiehiä ei voida pitää tavallisina yrittäjinä, koska he eivät saa suojella omaisuuttaan, poroja, silloin kuin siihen on tarvetta. Tappiot pitää vain kärsiä ja toivoa, että pedot eivät pääse liiaksi lisääntymään.

Kotiseutu on kallis

Myös Minna Näkkäläjärven aviomies, Jari, on kotoisin Erkunan siidasta. Ensimmäinen perheen kolmesta pojasta syntyi vuonna 1995. Vuosituhannen vaihteessa Näkkäläjärven perhe muutti saman katon alle asumaan luontaiselinkeinotilalle Hettaan.
– En ole päässyt kauas kotikylästäni, mutta ehkä se ei ole ollut tarkoituksenakaan. Muualla asuessani on ollut koko ajan kaipuu takaisin tänne elämään sellaista elämää, joka tekee onnelliseksi.

Lapsista kaksi nuorinta on ilmaissut mielenkiintonsa jatkaa poronhoidon parissa.
– Vanhin poika on valinnut erilaisen uran, ja se on ihan hyvä sekin. Kaikki pojat ovat valinneet oman tiensä kulkea kohti omaa elämää ja pärjäämistä. Se on tärkeintä.

Viikkojen reissut vähentyneet, paperityöt lisääntyneet

Vielä muutama sukupolvi sitten poronhoitajat kulkivat porojensa mukana eläen niiden kanssa yötä päivää. Nyt porotöitä tehdään enemmän päivätyöluonteisesti.
– Uuden teknologian myötä naisenkin osasta on tullut erilainen. Nykyään poronhoitoperheen äiti voi käydä töissä kodin ulkopuolellakin, mutta siitä huolimatta hän voi olla mukana myös poronhoidossa. Näin tapahtuu usein myös pakosta, koska perheen toimeentuloa ei voida enää aina varmistaa pelkällä poronhoidolla.

Poronhoidon luonne on muuttunut jo yhden sukupolven aikana valtavasti.
– Vanhempi sukupolvi haikailee vieläkin entiseen poronhoitomalliin. Ymmärrän sen kyllä hyvin, koska nykyään poronhoitoa pitää ajatella niin yrittäjämäisesti. Enää ei riitä, että saa lihan pöytään hoitamistaan poroista, vaan tuloslaskeman viivan alla pitää näkyä plusmerkkisiä rahasummia.

Näkkäläjärvi on juuri aloittanut työskentelyn Käsivarren paliskunnan sihteerinä.
– Toimin teknisenä sihteerinä, eli valmistelen kokouksia ja asiakirjoja sekä hoidan paperirumbaa ja tiedottamista. Työ vaikuttaa mielenkiintoiselta ja toivottavasti siitä tulee antoisa kokemus niin minulle kuin paliskunnallekin.

Käsivarren paliskunnan alueella on neljä eri siidaa, joista jokaisessa on oma perinteinen poronhoitomallinsa, alueensa ja jopa oma saamen kielen murteensakin.
– Tunnen Käsivarren paliskunnan toimintaa sen eri siidojen ihmisten kautta. Nyt onkin mielenkiintoista nähdä, miten paliskunta toimii hallinnon puolelta katsottuna.

Varausilmoitus tuli yllätyksenä aiheuttaen paniikin

Viimekeväinen malminetsintäyhtiö Akkerman Finland Oy:n varausilmoitus Käsivarren Hietakeron alueelle tuli shokkina Erkunan siidalle. Yhtiön tarkoituksena on varausajan sisällä hakea alueelle edelleen malminetsintälupaa. Pinta-alaltaan Helsingin suuruinen varausalue sijaitsee Erkunan Siidan alueella peittäen kesä- ja syyslaidunalueesta 70 prosenttia.
– Aiemmin ei ole tullut mieleenkään, että yhtäkkiä voi joutua puolustamaan omaa elämäntapaansa ja elinkeinoaan. Iski paniikki ja päässä pyöri kysymys, että miten tämä on edes mahdollista. Siitä hädästä syntyi ajatus, että on pakko tehdä jotakin, Näkkäläjärvi muistelee 'Ei kaivoksia Suomen Käsivarteen' -kansalaisliikkeen alkutaipaletta.

Ensin varausilmoituspäätöksestä tehtiin valitus Pohjois-Suomen hallinto-oikeuteen, vaikka sen tiedettiinkin olevan käytännössä turhaa. Valitusta ei käsiteltäisi, koska Tukes ja kaivoslaki sallivat aluevarauksen ilmoitusluontoisena asiana. Valitusoikeus olisi ainoastaan toisella, samalle alueelle kaivostoimintaa suunnittelevalla yhtiöllä, ei saman alueen poromiehillä.
– Jostakin oli kuitenkin lähdettävä liikkeelle, jotta oma ja kyläläisten mielipide saatiin esille. Piti toimia nopeasti, koska valitusaikaa oli tiedon saannin jälkeen vain muutama päivä aikaa. Muutenkin oli kiire toimia, koska uusi laki oli astumassa voimaan jo joulukuussa. Silloin näytti, että lakiin ei ollut tulossa isoja muutoksia, Näkkäläjärvi muistelee kevään paniikinomaisia aikoja.
– Sitä oli kuin jänis autonvaloissa, ei tiennyt minnepäin pitäisi lähteä.

Lakia ei kuitenkaan muutettu joulukuussa, vaan eduskunta päätti jatkaa sen valmistelua. Näkkäläjärvi arvioi, että kansalaisliikkeellä oli oma osuutensa prosessin kulkuun.
– Uskon, että on osittain meidänkin ansiotamme, että lakia ei hyväksytty sellaisenaan. Kansalaisadressin luovutusreissulla Helsingissä minulle jäi sellainen mielikuva, että kaivoslain valmistelu voi hyvinkin vielä edetä parempaan suuntaan. Muun muassa ympäristöministeri Krista Mikkosella oli samanlaisia näkemyksiä kuin meillä nykyisen kaivoslain sisällöstä ja sen parantamisesta.

Kansalaisliike toimii edelleen aktiivisesti. Tällä hetkellä odotetaan vastausta siihen, voidaanko varausilmoituspäätöksestä valittaa Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Monimutkaisten lakikiemuroiden selvittämiseksi Näkkäläjärvi on saanut lakiapua Saamelaisneuvostolta.

Kaivosyhtiön kanssa ei ole tarkoitus neuvotella.
 – Yhtiö tunkeutui alueellemme ilmoittamatta siitä mitään meille. Nyt he ovat kertoneet erilaisissa julkisissa haastatteluissa neuvotteluhaluistaan, mutta katsomme, että on liian myöhäistä neuvotella.

Äidin hätä laittaa toimimaan

Ei kaivoksia Suomen Käsivarteen -liike on paljolti henkilöitynyt Minna Näkkäläjärveen.
– Asetuin keulakuvaksi tietoisesti, koska en voinut siihen tehtävään muitakaan pyytää. Tiedän itse tasan tarkkaan, mitä asiaa ajan. Äidin hätä omien lasten ja heidän lastensa tulevaisuudesta on laittanut toimimaan. Minulla on ollut myös paljon hyviä tukijoita, minkä vuoksi keulakuvana oleminen ei ole tuntunut yksinäiseltä.

Kasvotusten Näkkäläjärvi on saanut hyvää palautetta ja kannustusta. Mahdollisista selän takana pahaa puhuvista hän ei välitä.
– En tietenkään usko, että minut nimetään kaikkialla yksimielisesti laupiaaksi samarialaiseksi, mutta ajattelen, että yli 37 000 allekirjoitusta adressissa osoittaa minun ja liikkeemme olevan oikealla asialla, Näkkäläjärvi sanoo.

Hän puhuu ajamastaan asiasta paljolti me-muodossa.
– Suurin osa mukanaolijoista tekee tätä vapaaehtoistyönä ja palkatta. Kaikkia meitä yhdistää huoli tulevaisuudesta ja luonnon säilyttämisestä. Eikä pelkästään Käsivarren alueella, vaan koko Saamelaisalueella.

Kansalaisliikkeen valtavaan kasvuun on Näkkäläjärven mukaan merkittävänä syynä nykyisen kaivoslain puutteet.
– Keskusteluissa eri ihmisryhmien kanssa on tullut esille ihmettely siitä, miten tällainen kaivosviranomaisten ja -yhtiöiden harjoittama toiminta voi olla mahdollista Suomessa. Pidetään käsittämättömänä, että kaivoslaki voi kävellä muiden lakien ja olemassa olevien elinkeinojen yli.

Aktiivina toimiessa oppii myös uutta

Minna Näkkäläjärvi sanoo, että kansalaisliikkeessä toimimisen ansiosta hän on saanut paljon rautaista kokemusta yhteistyön eri muodoista. On ollut myös hienoa tutustua ihmisiin oman tuttavapiirin ja elinalueen ulkopuolelta.
– Myös oman paliskunnan ihmisten tuki on osoittanut, että meillä on yhteinen asia, jonka eteen täytyy taistella, jos halutaan, että tulevatkin sukupolvet saavat hoitaa porojaan Käsivarressa.

Minna Näkkäläjärvelle myönnettiin vastikään saamenkielisen sanomalehti Ávvirin 'Vuoden saamelainen 2020' -tunnustus. Sen tarkoituksena on 'rohkaista saamelaisia vaalimaan kulttuuriaan ja kieltään ja siirtämään niitä tuleville polville, sekä edistää valtaväestön tietoisuutta saamelaisista.'

Sekä ehdokkuus että varsinainen tunnustus tulivat Näkkäläjärvelle yllätyksenä. Hänen mielestään tunnustuksen ja kiitokset ansaitsevat yhtä lailla Ei kaivoksia Suomen Käsivarteen -liikkeen taustajoukot, kotiväen ohella.
– Onhan sitä tullut kirjoitettua vuosien varrella useampia kannanottoja ja monessa asiassa on puolustusasemissa seisottu. Työelämässäkin olen yrittänyt vaikuttaa siihen, että yhteiskunta ottaisi paremmin huomioon saamen kielen ja kulttuurin. Tulosta ei ole aina syntynyt, mutta koskaan en ole heittänyt yrittämästä. Enkä lopeta ennen kuin sydänkäyrä on suorana, Näkkäläjärvi naurahtaa ja kertoo lähtevänsä jatkamaan nutukkaiden neulomista.

Minna Näkkäläjärvi

• Omaa sukua Mäkitalo, saameksi Ergon Duommá Ánne Minna Biret Ellen. 
• 52-vuotias kansalaisaktivisti ja poronhoitaja Enontekiöltä, asuu Hetassa. Käsivarren paliskunnan osakas Erkunan siidassa. 
• Opiskellut saamenkäsitöitä, valmistunut saamenkieliseksi luokanopettajaksi. Työskennellyt opettajana. Ollut mukana erilaisissa saamen kieltä, kulttuuria ja poroelinkeinoa kehittävissä projekteissa. Toimii myös poronhoitajana. 
• Harrastaa saamenkäsitöitä. 'En ole aikaisemmin tiennyt, mitä ovat harrastukseni, koska lapsuudessani harrastamista pidettiin vähän joutavanpäiväisenä touhuna. Nyt kuitenkin olen tämän elämänkokemuksen kautta ajatellut, että harrastukseni on varmaankin saamenkäsitöiden tekeminen.' 
•  Motto: Hyvä tuli pallaa ja lämmittää, huono polttaa.