KUINKA PUHUA KEHITYKSESTÄ PORONHOITAJAT HUOMIOIDEN?

Poronhoidon on ollut aina sopeuduttava muuttuvaan maankäyttöön etsien paikallisesti toimivia ratkaisuja. Nyt on aika arvostaa poronhoidon ratkaisuja sen arkitodellisuus huomioiden. Kuvassa poroja etsitään vasamerkityksiin teollisesti käsitellystä metsästä Muonion paliskunnassa kesällä 1999.

Poronhoitoon liittyy useita uskomuksia ja sitkeitä ajattelumalleja, jotka ovat usein ristiriidassa poronhoitajien näkemysten ja arkisen työn kanssa. Puhe poronhoidosta politiikassa, tieteessä ja julkisessa keskustelussa toisinaan arvostaa poronhoitajia, mutta joskus toistaa itsestään selvinä pidettyjä uskomuksia.

--- Teksti: Simo Sarkki, Mia Landauer, Hannu I. Heikkinen. Kuva: Hannu. I. Heikkinen ---

Artikkeli on julkaistu Poromies-lehdessä 1/2020.

Tässä artikkelissa pohditaan neljää poronhoidon ympärillä vellovaa uskomusta. Pohdimme myös mahdollisuuksia näiden uskomusten päivittämiseksi, jotta maankäytön oikeudenmukaisuus jatkossa toteutuisi paremmin poronhoitoalueella.

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja uskomukset

YK:n kestävän kehityksen sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvien tavoitteiden mukaan ketään ei tulisi jättää kehityksen ulkopuolelle. Oikeudenmukaisuuden nähdään usein koostuvan reiluista päätöksentekoprosesseista ja tasapuolisesta hyötyjen ja haittojen jakautumisesta. Myös kunnioitus ja perinteisten elinkeinojen omaleimaisuuden tunnustaminen ovat tärkeitä. Kunnioitusta ja arvojen tunnustamista tapahtuu tekojen, mutta myös puheen tasolla. Puhe ja ajattelutavat ohjaavat usein toimintaa. Uskomukset puolestaan ohjaavat ajattelua, ja erityisesti sitä, mitä käytännön toimia harkitaan.

Yhteismaan tragediasta kasautuviin vaikutuksiin

Peliteoreetikko Garrett Hardin loi 1960-luvulla paljon sovelletun teorian nk. yhteismaan tragediasta. Hardinin mukaan yhteisten maiden laidunnus johtaa väistämättä ylilaidunnukseen, koska yksittäiselle karjan omistajalle on edullisempaa käyttää yhteisiä laitumia mahdollisimman paljon, jolloin hän itse kerää suurimman mahdollisen hyödyn, kun taas ylilaidunnuksen haitat maksetaan yhdessä. Hardin ehdotti ratkaisuksi yhteisten resurssien yksityistämistä tai valtion säätelyä. Nyky-yhteiskunnassa poronhoidosta puhuttaessa ylilaidunnus saatetaan nähdä itsestäänselvyytenä, mikäli yhteisten laidunten käyttöä ei säädellä ulkopuolelta.

Yhteismaan tragedian sijaan voisi pikemminkin ottaa huomioon, että porolaitumet ovat yhteisillä mailla, mutta poronhoitajat eivät ole maiden ainoita käyttäjiä. Näin ollen muu maankäyttö yhteisillä laitumilla saattaa heikentää laidunten laatua ja vähentää niiden määrää. Muun maankäytön haitalliset vaikutukset kasautuvat poronhoitajien ratkaistavaksi ongelmaksi. Tämä ei tarkoita sitä, että ylilaidunnusta ei tapahtuisi, mutta vahvistaa sitä ajatusmallia, että yhteisten laidunten kuntoon vaikuttaa muukin kuin poronhoito. Ylilaidunnuksen lisäksi olisikin rakentavaa puhua myös muun maankäytön aiheuttamista kasautuvista vaikutuksista poronhoidolle.

Enemmistön demokratiasta oikeudenhaltijoihin

Maankäytöstä päätettäessä nojataan usein ajatukseen, että sidosryhmien osallistaminen päätöksenteko- ja suunnitteluprosesseissa on paras keino ennaltaehkäistä maankäytön kiistoja. Nämä prosessit nojaavat usein enemmistödemokratian ajatukseen, jota pidetään yleisesti ihanteellisena päätöksenteon muotona. Kuitenkin jo 1850-luvulla John Stuart Mill kirjoitti siitä, että enemmistödemokratia syrjii vähemmistöjä. Myös poronhoitajat huomaavat usein olevansa vähemmistössä maankäytön suunnitteluprosesseissa. Enemmistön edut jyräävät poronhoidon huolet.

Enemmistödemokratia puolustaa paikkaansa erityisesti verrattuna eliitinvaltaan, mutta sillä on myös ilmeisiä heikkouksia oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Poronhoitajien näkökulmasta oikeudenmukaisuutta voisi vahvistaa puhumalla poronhoitajista oikeudenhaltijoina (engl. rights holder) sidosryhmän (engl. stakeholder) sijaan. Oikeudenhaltijan käsitettä on viime aikoina käytetty puolustettaessa alkuperäiskansojen ja perinteisten, yleensä pienimuotoisten elinkeinojen harjoittajien oikeuksia. Päätöksenteossa voitaisiinkin tunnustaa poronhoitajat perinteen jatkajina ja oikeudenhaltijoina, ja kehittää käytäntöjä suojaamaan poronhoitajia enemmistön edun mahdolliselta ylivallalta.

Koskemattoman erämaan ihanteesta kulttuuriseen moninaisuuteen

Ajatus ja ihannointi ’kirveen koskemattomasta’ erämaasta juontuu Amerikan kansallispuistojen kehittymiseen ja erottamiseen talousmaasta, ja tätä ajatusta on sovellettu laajasti ympäri maailmaa. Poronhoidon kohdalla koskemattoman erämaan ihannointi ja sen hyödykkeistäminen esim. matkailun tarpeisiin voi johtaa rajoituksiin ja jopa kieltoihin. Vähintään seurauksena ovat negatiivissävytteiset keskustelut siitä, että poronhoito ’pilaa’ koskemattoman erämaan. Viimevuosien keskustelut tieteessä ovat painottaneet luonnon monimuotoisuuden arvoa, mutta tärkeäksi on nähty myös niin kutsuttu ’biokulttuurinen’ monimuotoisuus (engl. Biocultural diversity). Poronhoito voitaisiinkin nähdä osana tätä monimuotoisuutta, ennemmin kuin sen uhkana. Luonnon- ja esimerkiksi petojen suojelu ovat toki perusteltuja, mutta niin ovat myös poronhoitajien oikeudet.

’Jaloista villeistä’ kokonaisvaltaiseen paikallistietoon

’Jalo villi’ (engl. Noble savage) käsitteellä on viitattu kansoihin, joilla on läheinen luontosuhde ja jotka ovat säästyneet kritisoidulta modernilta kehitykseltä. Vaikka poronhoitajia harvemmin kutsutaan ’jaloiksi villeiksi’, kaikuja tästä luonnonläheisyyttä ihannoivasta myytistä on nähtävissä myös poronhoidon ympärillä. Jos ’jalo villi’ -kortti otetaan käyttöön, nykyporonhoitoa vastaan saatetaan hyökätä esittämällä, että poronhoitajat ovat menettäneet alkuperäisen kulttuurinsa teknologisten välineiden myötä. Kelkat, mönkijät, droonit, helikopterit ja lisäruokinta voidaan nähdä ihannoidun ja luontoon sopineen kulttuurin tuhona.

’Jalo villi’ -logiikan sijaan, voisi korostaa poronhoitajien käytännönläheistä luontosuhdetta ja siihen perustuvaa kokonaisvaltaista paikallistietoa. Paikallistieto syntyy päivittäisissä kokemuksissa porojen kanssa luonnon keskellä muuttuvissa olosuhteissa. Tänään, ilmastonmuutoksen ja moninaisten maailmanlaajuisten muutosten aikana, myös poronhoitajien käytännöt ja paikallistieto sopeutuvat alati suhteessa muuttuvaan maailmaan. Tällä perustelulla voidaan säilyttää poronhoidon erikoisluonteen kunnioitus, mutta myös mahdollistaa kulttuurin muutos. Lisäksi voidaan perustella, että päättäjillä, tieteilijöillä ja muilla toimijoilla on poronhoidolta paljon opittavaa juuri kokonaisvaltaisen ja käytännöllisen luontoa lähellä olevan paikallistiedon kautta. Poronhoitajien paikallistieto ei ole kivettynyt menneisyyteen, vaan kehittyy vuorovaikutuksessa muuttuvien olosuhteiden kanssa.

Lopuksi

Olemme yllä tarkastelleet neljää poronhoidon ympärillä vellovaa uskomusta, jotka haastavat poronhoitajien omaleimaisuuden tunnustamisen ja elinkeinon kunnioituksen ja tätä kautta myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden. Sellaisen kehityksen saavuttaminen, joka ei jätä poronhoitajia kehityksen ulkopuolelle, vaatii yhteiskunnan tekoja ja hyväksyntää. Näitä tekoja voi oikeuttaa ja edistää puhumalla poronhoidosta ilman vääristävien uskomusten taakkaa. Sitkeät ja itsestään selvinä pidetyt uskomukset ovat väistämätön osa ihmisten ajattelua ja toimintaa. Siksi tulisikin olla tarkkana siitä minkälaisia oletuksia sanojen ja itsestään selvyyksien taustalle kätkeytyy. Tässä artikkelissa olemme pyrkineet evästämään puhetta, joka kunnioittaa ja arvostaa poronhoitajia heidän nykyisessä arkitodellisuudessaan.

Kiitokset

Tämä juttu on kirjoitettu NordForskin rahoittamien ReiGN (Reindeer Husbandry in a Globalizing North - resilience, adaptations and pathways for actions) ja REXSAC (Re-source Extraction and Sustainable Arctic Communities) projektien tuella. Juttu poh-jautuu Land Use Policy –tiedelehdessä julkaistuun artikkeliin:
Sarkki, S., H. I. Heikkinen, V-P Herva, & J. Saarinen. 2018. Myths on local use of natural resources and social equity of land use governance: Reindeer herding in Finland. Land Use Policy 77: 322–331. https://doi.org/10.1016/j.landusepol.2018.05.055

Simo Sarkki on dosentti ja tutkija Oulun yliopistossa, Mia Landauer tutkija Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa ja Hannu I. Heikkinen Kulttuuriantropologian professori Oulun yliopistossa.